Anteeksi – lusikkani on sopassanne

Vuoden jälkeen lupa heltisi. Jouni Liimatainen on seurakunnan vapaaehtoinen Facebook-päivittäjä Espoossa. Vierailevana kolumnistina hän kuvaa, millaista polkua vastuuseen pääsy edellytti.

”Keitä ne on ne irralliset – tilastojen lukuisat miehet, joita seurakunta tavoittelee.” lauleskeli Karjalaisen Jii tutussa hitissään. Vai olivatko ne sankarit…?

No niin tai näin, jos ja kun ihminen seurakunnallisesti lokeroidaan eli segmentoidaan, tunnustaudun entiseksi irralliseksi, josta on myös passiiviseurakuntalaisen nimeä kuultu käytettävän. Sellainen tyypillinen ”metsä kirkkoni olla saa” -ihminen, joka tunnustaa Jumalan olemassa olon, mutta ei tarvitse kankeaa kirkkoa sen pönkittämiseen.

Omalla kohdallani muutos kävi sattumanvaraisesti, kun kesämökkipaikkakunnallani Konnevedellä huomasin, että kirkossa saa hihittää ja ajauduin heidän vapaaehtoistoimintaansa. Lähdin etsimään sitä samaa iloista kirkkoa omasta kotiseurakunnastani. Ja olihan se siellä, mutta passiiviseurakuntalaisen silmin suljettujen ovien takana. Ovien, jotka minullekin toki avattiin, kunhan olin pari vuotta jaksanut oveen paukuttaa.

Itselleni syntyi eräänlainen kaksi ja puoli -kohtainen oivallus: vapaaehtoistoiminta voi olla portti kirkkoyhteyteen ja kirkon julkinen imagokuva ei vastaa todellisuutta. Se puolikas oli se, että kirkkolaiva on melko kankea, mutta toisaalta se voi olla myös siunaus, kun ei hötkyillä joka muodin perässä.

No vapaaehtoistyö laajuudessaan olisi parinkin kolumnin arvoinen, mutta kiteytettynä: jos ihminen osaa esimerkiksi ammatikseen tiedottaa, toimia graafisena suunnittelijana, lapsityössä tahi ihan missä tahansa ammatissa, niin kyllä hän osaa tehdä sitä seurakunnassakin. Annetaan vastuuta, annetaan valtaa – siinä on toimivan vapaaehtoisuuden resepti.

Ja reseptistähän syntyy soppa. Itse koin luonnollista muutosvastarintaa, kun vapaaehtoinen tulee selviä kuviota sekoittamaan. Ajattelin kuitenkin, erään valtiopäämiehen tavoin, että tekemättäkään tätä ei voi jättää. Että kaikki keinot ovat sallittuja sodassa, rakkaudessa ja ennen kaikkea tiedotuksessa, jotta myös julkisen median tiedonvälityksen varassa elävät kanssasisaremme ja -veljemme saavat kuullakseen sen, mielestäni todellisemman kirkkokuvan. Sillä vaikka seurakunnan printtitiedotus on erinomaista ja sillä on edelleen tärkeä sijansa, niin se ei tavoita, kuin lähtökohtaisesti myönteisesti seurakuntaan suhtautuvia. Some-tiedottamiseen taas välttämättä ei ole osaamista, eikä ainakaan resursseja.

Pienen lusikan seurakunnan soppaan laitoin, kun perustin omalle alueseurakunta-alueelle Espoon Viherlaakso-Laaksolahdelle omat FB-sivut, joiden tarkoitus oli tiedottaa toiminnasta alueellisesti. Tämä ei ollut ongelma, sillä alueella ei ollut sivuja aiemmin.

Ehdotin, että voisin olla myös Espoon Tuomiokirkkoseurakunnan yksi FB-päivittäjistä, siitä näkökulmasta, että osallistun paljon seurakunnan tapahtumiin ja voisin kirjoittaa päivityksiä osallistujan silmin. Nyt oltiin jo tuntemattomilla ja jopa hieman vaarallisilla vesillä, mutta vuoden jälkeen lupa heltisi.

Kun pää oli eräällä lailla avattu, ja huomattu, että ihan asiallisia päivityksiä osaan laittaa, jatko on ollut helpompaa. Uusia päivitysoikeuksia on tullut ja homma laajentunut niin Twitterin, YouTuben kuin Instagramin puolelle. Valitettavaa ehkä kuitenkin, että vapaaehtoisena tiedottajana taidan olla seurakunnassamme ehkä ainoa. Miksi ? Jaa-a…

Luulen, että kysymys on siitä missä vapaaehtoistoiminnassa yleisesti. Seurakuntalaisten resursseja ei toisaalta osata ja toisaalta ei uskalleta hyödyntää. Pelätään ehkä, että seurakuntalaiset tulevat samalle soppakulholle ja alkavat syömään työntekijöiden soppaa.

Itse ajattelen kuitenkin, että vapaaehtoistoimijoiden vahvuus on siinä, että heillä on resursseja olla luomassa uutta. Esimerkkinä ehkä perustamani ja ylläpitämäni Laulu & laulun tarina konserttisarja, mikä ei ole pois seurakunnan perustoiminnasta, vaan täydentää sitä. Olennaisinta on hyvä yhteistyö työntekijöiden, esimerkiksi juuri tiedottajien kanssa – kuten meillä Espoon Tuomiokirkkoseurakunnassa.

Jouni Liimatainen
Espoon seurakuntien yhteisen kirkkovaltuuston jäsen ja
Espoon Tuomiokirkkoseurakunnan seurakuntaneuvoston varapuheenjohtaja

Facebook

Twitter: @LiimatainenJ

Instagram: @jouniliimatainen

LinkedIn

Blogi

Mainokset

6 kommenttia artikkeliin ”Anteeksi – lusikkani on sopassanne

  1. Hyviä huomioita, kyllä mutta… Kolikolla on toinenkin puoli. Vapaaehtoistyön varaan ei voi laskea mitään. Miksi? Koska se vapaaehtoinen voi koska tahansa lyödä hanskat naulaan ja jos on luotu jotain merkityksellistä, seuraajan löytyminen voi olla hyvin epävarmaa. Tarvitaan sitä kuuluisaa sitoutumista. Käsi sydämelle, kuinka pitkäksi aikaa kirjoittaja voi sitoutua aloittamaansa työhön? Jos lopetat, toivotko että sille löytyy jatkaja? Jos toivot, uskotko ja oletko valmis auttamaan ja tekemään kaikkesi, että vapaaehtoinen työsi jatkaja löytyy. Raadollisia kysymyksiä mutta työn kannalta olennaisia. Varmaan monessa seurakunnassa on kokemuksia ihmisistä, jotka suurella mekastuksella saattavat jopa aloittaakin jotain, mutta kesto on lyhyt kuin kananlento. Se pistää mielen matalaksi ja varovaiseksi jatkoa ajatellen. Kyllä vapaaehtoisia tarvitaan ja halutaan mutta niiden helmien ja timanttien löytäminen ihmisten joukosta, joista todella on apua, niin se on se vaikeus. Eli jotenkin ensin pitäisi osoittaa luotettavuus vaikka ihan pienten juttujen kautta, sitten kannattaa harkita isompaa. Ja tässä yhteydessä en ota kantaa sitten vapaaehtoisten uskonnolisiin käsityksiin tai jopa mielenterveydellisiin ongelmiin, jotka saattavat tuoda ”pikantteja” lisiä yhteistyöhön vapaaehtoisten, viranhaltijoiden ja seurakuntalaisten välisessä ”kolmiottelussa”…

    Liked by 1 henkilö

    • Kiitos kommentista ja huomiosta. Se on erinomaisen tärkeä.

      Vapaaehtoistehtävät tulee mielestäni jakaa (ainakin) kahteen eri ryhmään: sellaiset keikkatyöt, joihin ei sitouduta kuin sen keikan avuksi (esimerkkinä mainittakoon Yhteisvastuu-lipaskeräys tai messuavustajan tehtävät) ja projektiluonteiset työt, joissa mielestäni vapaaehtoinen voi olla jopa projektivastaavana.

      Itse olen tällaisen projektityön ottanut hoitaakseni Espoon Tuomiokirkossa, kun perustin Laaksolahden kappelille Laulu & laulun tarina nimisen konserttisarjan. Tehtävässäni valitsen ja palkkaan tapahtuman esiintyjät, hoidan some-markkinoinnin, teetän printtimainonnan yhteistyössä seurakuntamme tiedotuksen kanssa sekä yhteistyössä parin muun seurakunnan työntekijän kanssa hoidan tarvittaessa tapahtumien äänentoiston ja vastaavat työt, mitä illat voivat tuoda tullessaan.

      Kun mietitään tehtäviin sitoutumista, jonka tärkeänä pointtina nostitte esiin, niin keikkaluonteiset tehtävät ovat tässä suhteessa helpompia.
      Projektitehtävien osalta ajattelen, että vapaaehtoistoiminnalla ei missään tapauksessa ole tarkoitus siirtää työntekijöiden tehtäviä vapaaehtoisille. Sen sijaan ajattelen, että vapaaehtoiset voivat olla toisaalta syventämässä nykyisiä toimintoja, mutta mieluummin luomassa kokonaan uutta, kuten nyt kolme vuotta pyörinyt mainitsemani Laulun tarina konserttisarja. Sen elinkaari on vielä nousussa ja olen sitoutunut sen pyörittämiseen kunnes seurakunnan kanssa yhteisesti toisin sovitaan.

      Olen samaa mieltä, ettei missään nimessä saisi syntyä tilannetta, missä jokin ihminen olisi niin korvaamaton, että jos hän kyllästyy kesken kaiken tai sattuu jotain muuta odottamatonta, niin työ jäisi tyhjän päälle.

      Tästä tulee mieleen toinen projektiluonteinen tehtävä seurakunta-alueellamme. Yksi seurakuntamme jäsen toivoi Espoon Viherlaaksoon olohuonemaista levähdyspaikkaa, missä alueen ihmiset voisivat viikon päätteeksi sunnuntai-iltana tulla hengähtämään ja ehkä jakamaan tuntojaan muiden ihmisten kanssa. Hän nimesi tämän Vaeltajan majataloksi ja keräsi muista vapaaehtoisista porukan sitä pyörittämään. Itse lähinnä autoin alun markkinoinnissa. Nyt majatalo on pyörinyt kai viitisen vuotta muun seurakuntamme toiminnan rinnalla ja vapaaehtoinen vastuuporukka on jo kasvanut noin kymmeneen. Eli toiminta on tänä päivänä aika leveillä harteilla eikä rasita seurakunnan perustoimintoa vaan tuo sille lisäarvoa.

      Liked by 1 henkilö

  2. Ajattelen, että varmasti harvassa on ne työntekijät, jotka eivät kiitollisuudella ota apua vastaan, joka on ammattitaitoista ja josta on ihan oikeasti apua ja hyötyä sekä muodoltansa myös kunnioittaa niiden viranhaltijoiden tekemää työtä. Uskon, että ne pelokkaat ”Antakaan mun itse syödä oma soppani” -ihmiset on kuitenkin aika harvassa. Mutta harva meistä kaipaa yli-innokkaita ulkopuolisia sekoittamaan omasta mielestä toimivaa pakkaa (vrt. konsultit ym. ”kehittäjät”). Siitähän se soppa yleensä syntyy. Toimiva vapaaehtoistyö on hyvä lisäarvo, silloin sen toiminta on tarkoituksenmukaisinta.

    Liked by 1 henkilö

  3. Osallistuin eilen Espoon seurakuntayhtymän strategia-palaveriin liittyen työnalla olevaan uuteen toimintasuunnitelmaan.
    Yllätyin positiivisesti kuinka vahvasti tämä vapaaehtoistoiminnan potentiaali nousi keskusteluissa useassa kohdassa myönteisesti esiin. Eräänlaisena yhteenvetona todettiin, että meiltä puuttuu vielä kulttuuri hyödyntää vapaaehtoisuutta seurakuntien arkityössä. Sen mahdollisuudet nähdään melko hyvin, mutta vielä on matkaa siihen että sen hyödyntäminen olisi tavallaan sisäänrakennettu toimintaamme.

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s