SOMEron seurakunta – nimestä riemua sometyöhön?

 Voiko seurakunnalla olla parempaa lähtökohtaa sometyölle kuin nimi Someron seurakunta? Seurakunnan johtava nuorisotyöntekijä Jussi Härme pitää sanaleikkiä mielenkiintoisena.

Tosin hän myöntää myös, ettei nimen hyödyntäminen ole tullut mieleen.

– Johtunee myös siitä, että tämä työ kuitenkin liikkuu edelleen jatkossakin niin kovin monella tasolla. Ei tulevaisuudessakaan pelkästään somemaailmassa. Täällä kehä kolmosen tuolla puolen ajellaan vielä tottuneesti myös vanhoilla kanssakäymisen vankkureilla. Mutta osaksi työtä some on tietysti tullut.

Härme jatkaa vaatimattomasti, ettei näe sometyötä minään ydinalueena seurakunnassaan. Tosin heti paljastuu, että yhtä ja toista monipuolista sosiaalisessa mediassa kuitenkin Somerolla tehdään.

– Minä vastaan täällä kasvatuspuolesta ja nuorten kanssa tietysti someillaan. Ylivoimaisesti eniten käytetty alusta meidän nuoriso- ja riparityössä on Facebook. Nuoret ovat jo pitemmän aikaa ottaneet siihen etäisyyttä ja kulkevat paljon Instagram- ja snappimaailmassa. Facebookia he kuitenkin meidän nuorisotyön osalta seuraavat, kun tietävät että sinne jatkuvasti päivittyy heitä koskevia ajankohtaisia asioita. Sen vuoksi se on edelleen hyvinkin käyttökelpoinen kuitenkin.

Facebookissa Someron someseurakunnassa operoidaan lähes pelkästään suljetuilla ryhmillä.

– Siis isostoiminnalla ja ripariryhmillä on omat ryhmänsä, joihin sitten halukkaat liittyvät. Isostoimintaryhmä on vuodesta toiseen yksi ja sama, riparit perustavat omansa vuosittain ja ryhmittäin. Samoin kerholaisten vanhemmille on ryhmä sekä perhekerhotoiminnalla. Myös kerhonohjaajilla on ryhmä, Härme kertoo.

Someron seurakunta ei yhteisönä ole millään sosiaalisen median alustalla. Työmuodot, esimerkiksi nuoriso- ja rippikoulu, toimivat ryhmiä luoden.

– Niiden merkitys on erityisesti tiedonkulussa ja viestinnässä. Tapahtumia myös eletään niiden kautta uudelleen muun muassa runsaan puoleisella kuvatarjonnalla.

– Kuvien puolesta Instagram varmaan alkaisi jo olla parempi vaihtoehto. Eli siihen suuntaan käynevät askeleet jatkossa, Härme pohdiskelee.

Sometyö koskettaa Someron seurakunnassa tällä hetkellä lähinnä kasvatussektoria: nuorisotyöntekijät, varhaiskasvatuksen ohjaaja, joskus joku papeista. Ripariryhmissä se koskee yleensä kaikkia työntekijöitä, jotka riparia ovat tekemässä.

– Meidän kohderyhmämme toki myös on voimakkaasti somekorostunutta, kun ajatellaan kaikkia seurakuntalaisia. Mitä vapaaehtoisiin tulee, isoset ovat tietysti somemaailman ammattilaisia . He eivät kuitenkaan toimi tällä alueella vastuunkantajina, Härme toteaa.

Someron seurakunta on varmasti osuva kuva monen seurakunnan sometoiminnnasta. Paljon jo tehdään, mutta mahdollisuuksia toiminnan laajentamiseen on niin ikään runsain mitoin – ainutlaatuisella nimellä Someron seurakunta etenkin.

Toimittaja: Johannes Ijäs

Kuvassa: Yksityiskohta Someron seurakunnan verkkosivulta.

Mainokset

Ensimmäinen somepappi: Ankkalammikoituminen kirkon sometyön uhka

Keravansrk

Kuva: Keravan seurakunnan somekoulutuksesta, Heikki Nenonen oikealla.

Aktiivisesta ja positiivisesti erottuvasta työstä sosiaalisessa mediassa tunnettu Keravan seurakunta saa tulevan vuoden alussa tiettävästi maamme ensimmäisen some-papin. Tehtävään tarttuu seurakuntaa aiemminkin palvellut Heikki Nenonen. Selvitimme Nenosen ajatuksia uuden työroolin kynnyksellä.

Miltä uusi titteli ja tehtävänkuva tuntuu?

 Tuntuu aika omalta. Olen ihmisenä ja pappina ennakkoluuloton ja mielelläni uuteen heittäytyvä. Ajattelen olevani omimmillani silloin, kun pääsen rakentamaan jotain sellaista, jolla ei ole vuosikymmenten ”näin on aina tehty” -painolastia perässä vedettävänä.

Kuinka suuri osa Keravan seurakunnan papin työstäsi on sometyötä?

– Osuutta ei ole määritelty prosenteissa, mutta se ymmärretään työalana muiden joukossa. Osallistun normaalisti yleiseen seurakuntatyöhön kollegoideni tapaan, mutta en ajattele sitä jonkinlaisena ei-some-työnä. Päinvastoin, some-pappina pyrin siihen, että seurakuntana kaikki työmme ja olemisemme on läsnä sekä fyysisesti että virtuaalisesti, koska niin suurin osa keravalaisistakin on. Siispä sanoisin, että kasvokkain tapahtuvaa sielunhoitoa ja rippiä lukuunottamatta papin työstäni lähes 100% voi olla sometyötä.

– Työyhteisössäni työntekijään luotetaan ja esimiehen asenne toimimiseen someympäristössä on hyvin kannustava. Niinpä uskon, että sometyön tekemistä rajoittaa ensisijaisesti oma rajallinen mielikuvitus.

– Lisäksi vastuullani on nuorten aikuisten toiminta. Lienee sanomattakin selvää, etten jaa somea ja nuoria aikuisia kovin erillisiin kategorioihin.

Kenen aloitteesta sinusta tuli somepappi?

– Meillä on sometettu aktiivisesti jo pidempään useiden työntekijöiden ja seurakuntalaisten toimesta. Aloite taisi tulla minulta itseltäni, mutta se sai hahmonsa ideapalaverissa esimieheni kanssa. Somepappeus oli mitä luontevin jatko jo tehdylle sometyölle, sillä uuden strategiamme mukaisesti pyrimme vahvistamaan läsnäoloamme kolmessa paikassa: kirkossa, kaupungilla ja somessa. Niinpä olemme pyrkineet hyvässä yhteishengessä miettimään myös työalakysymyksiä uudesta ja nykyaikaisesta näkökulmasta.

Mitä teet nyt somessa ja millaisia suunnitelmia sinulla on tulevaisuutta varten?

– Suunnitelmia on paljon. Ensinnäkin ajattelin perata läpi sen, mitä kaikkea meillä jo on ja tapahtuu ja lähteä näin vahvistamaan kaiken hengellisen työmme somenäkyvyyttä. Tämä voi tapahtua tuotteistamalla (tiedän, pelottava sana) somemaailmaan kaikkea sitä, mitä meillä jo osataan hyvin. Kyse on siis siitä, että työmme muuttuu ymmärrettävämmäksi ja kiinnostavammaksi ja näin saavuttaa monilla rintamilla paremmin kohderyhmänsä.

– Toiseksi haluan toimia uudenlaisen ajattelutavan saarnaajana: some haastaa kirkon perinteisen, tapahtumakeskeisen olemistavan. Järjestä tapahtuma, tilaa pullakahvit, laita ilmoitus lehteen ja odota. Näin on toimittu ja toimitaan. Tietyin osin pitää toimia jatkossakin, mutta sen rinnalla on ymmärrettävä, että tapahtuminen, toiminta ja läsnäoleminen on aidosti siirtynyt myös sosiaaliseen mediaan. Se, että joku katsoo seurakuntamme Tulkoon haloo -videon Youtubesta tai heittää kotoaan snäppiviestiä seurakunnan tilille, on jo tapahtuma ja kohtaaminen. Meidän ei ole mitään syytä ajatella, että vain paljon ihmisiä fyysisesti kokoava toiminta on kaiken onnistuneen tapahtumisen mittari. Joku Youtube-video voi kertoa jostain fyysisestä tapahtumasta. Tapahtuma kerää 15 ihmistä, mutta videon katsoo 1200 ihmistä.

– Kolmanneksi haluan muuttaa toimintaamme somessa paljon nykyistä proaktiivisemmaksi ja suunnitelmallisemmaksi. Ihmisten hengelliset pohdinnat ja etsinnät tapahtuvat nykyään usein somessa. Yhdessä tiedottajan kanssa pyrimme rakentamaan uudenlaisen, asioihin ja kysymyksiin tarttuvan toiminnan mallia. Samalla pyrimme järkeistämään sitä, mitä missäkin somefoorumissa on tarkoituksenmukaista jakaa.

Koetko edustavasi somessa koko kirkkoa vai Keravan seurakuntaa?

– Pappislupaukseni mukaisesti palvelen ilman muuta koko Kristuksen kirkkoa. Keravan seurakunta on siitä upea työpaikka, että meillä tällaiseen ajassa elävään palvelemiseen uskotaan, eikä pelätä tehdä muutoksia. Mielelläni siis palvelen Kristuksen kirkkoa Keravan seurakunnassa.

– Some on siitä hieno juttu, ettei se tunne parokiaalista seurakuntarakennetta. Seurakuntamme yksi strateginen suuntaviiva tuleville vuosille on ”Olemme kaikkialla Keravalla.” Tähän voisinkin somepappina jatkaa, että ”ja Kerava on kaikkialla Suomessa ja miksei muuallakin.” Eli en pane pahakseni, jos Keravan seurakunta brändäytyy sometyömme takia hyvässä valossa, kunhan tämä vain palvelee keravalaisia ja koko kirkkoamme. Omaan napaansa tuijotteleva ja etuansa vaaliva seurakunta sen sijaan on ymmärtänyt olemuksensa perustavalla tavalla väärin.

Miten some on mielestäsi kirkon piirissä hallussa?

Vaihtelevasti. Kirkossa on paljon someaktiivisia työntekijöitä, mutta paljon myös somea vieroksuvia. Eri seurakunnissa ja seurakuntien sisälläkin eletään hyvin erilaisissa sometodellisuuksissa. Innostuneisuutta ja ennakkoluuloja on suunnilleen yhtä paljon.

Nimeä kolme ilonaihetta kirkon sometyöstä?

  1. Selkeä kollektiivinen herääminen sometodellisuuteen. Elämme herätyksen aikoja.
  2. Someen aletaan suhtautua yhä ammattimaisemmin, se ei ole enää ”oikeiden töiden” ohessa tapahtuvaa pikkuhauskaa puuhastelua.
  3. Some on tehnyt ja tekee kirkon työstä ihmisläheisempää, kepeämpää ja uskottavampaa.

Entä kolme murhetta?

  1. Uhkana on esimerkiksi työntekijöiden ”ankkalammikoituminen” somessa. Sosiaalisen median on tarkoitus olla mahdollisimman sosiaalista ja ulospäinsuuntautuvaa.
  2. Somen ymmärtämiseen läsnäolon ja tapahtumisen foorumeina on vielä matkaa. Liian usein some on yhtä kuin tiedotuskanava. Tämän murheen aika korjannee.
  3. Usein sometyö on innokkaiden työntekijöiden yksityisyrittämistä. Yhteispelillä ja tavoitteiden pohdinnalla päästäisiin pidemmälle.

Miten Keravan seurakunta luo joulun someen?

Tänä vuonna luomme sen perinteisen tapahtumatiedottamisen lisäksi SnapChat-vetoisella, puujalkahumoristisella Snapventtikalenterilla. Näissä päivittäisissä videoklipeissä pyrimme yhdistämään nasevalla tavalla keravalaisuutta, adventtia ja tulevaa joulua. Jos muuten jollakin on naseva, kriteerit täyttävä klippi-idea mielessä, minuun voi olla yhteydessä!

Joulun ollessa käsillä teemme varmasti jotakin hartaudellisempaa ja asiallisempaa somehartausmateriaalia jaettavaksi. Tämän lisäksi pidämme somessa näkyvillä kaikkea sitä, mitä on jo tapahtunut ja missä olemme olleet: lasten joulukirkot, päiväkerhot, erilaiset joulutilaisuudet. Pyrimme olemaan aktiivisia paitsi seurakunnan tilillä, myös henkilökohtaisilla tileillämme.

Twitter, Instagram ja SnapChat: nenoheikki

Menestys somessa tuo itseluottamusta Jouluradion tekijöille

Jouluradion_logo

Pääkaupunkiseudun seurakuntien yhteisen mediatoimituksen Toivontuottajien Jouluradio on käyttänyt sosiaalista mediaa menestyksekkäästi hyödyksi työssään.

Jouluradion verkkotuottajan Tuukka Jorun mukaan some toimii radion eduksi kahdella tavalla.

− Meillä on loistava väline kertoa ihmisille Jouluradiosta. Toisaalta meillä on somen myötä suora matalan kynnyksen palautekanava jatkuvasti auki kuulijoihimme. Menestys somessa on ainakin antanut itseluottamusta tekijöille. Kun 85 000 ihmistä haluaa kertoa Facebookissa tykkäävänsä kanavastasi, voi olla aika varma että itse tuotteen suhteen tehdään jotain oikein.

Millä tavoin käytätte somea?

− Pyrimme olemaan selvillä selvillä siitä mitä missäkin välineessä kaivataan. Facebookissa ja Twitterissä on kanavistamme eniten ”tiedotuksellista” sisältöä. Instagramissa, YouTubessa ja Snapchatissa keskitytään enempi fiilistelyyn. Kanavasta riippumatta somea käytetään osallistumalla ja olemalla aktiivisia.

Mitkä välineet ajavat mitäkin tarkoitusperiä?

− Kaikkien somekanavien tarkoitus on toimia Jouluradion markkinointivälineinä, syventää Jouluradion brändiä ja tarjota kanavaa seuraaville Jouluradioon ja joulumusiikkiin liittyvää huolella mietittyä ja tuotettua sisältöä.

Oletteko saaneet somen kautta lisää kuulijoita?

− Osa kuulijoista on varmasti löytänyt Jouluradion somen kautta. Toisaalta uskon että useat kuulijat ovat rakastuneet kanavaan ja etsineet sen myöhemmin somesta.

Miten aktivoitte ihmisiä somessa?

− Tärkein tapa aktivoida seuraajia on olla itse aktiivinen. Teemme kiinnostavia päivityksiä, seuraamme niiden kommentteja ja vastaamme niihin. Tykkäämme kuvista Instagramissa, lisäämme twiittejä suosikeiksi ja retwiittamme niitä. Ja vaikka sen tuntuu vieraalta tai jopa hassulta, meidänkin päivityksissä näkyy selvästi vaikutukset esimerkiksi tykkäämisiin tai jakoihin kehotuksilla. Niitä käytämme kuitenkin varoen, koska ne myös herkästi ärsyttävät ihmisiä. Pyrimme tekemään niitä tilanteissa joissa se tuntuu erityisen luontevalta. Esimerkiksi ”Käytä heijastinta! Haasta ystäväsi mukaan!” -päivityksen jakamaan pyytäminen on helppoa.

Miten mittaatte sometyön tuloksia?

− Seuraamme kauden aikana viikottain tykkääjämääriä eri kanavissa. Pidämme silmällä miten yksittäiset päivitykset pärjäävät tykkäyksien ja jakojen osalta.

Miten hyvin some on mielestäsi kirkossa hallussa?

− Vaihtelevasti. Some on tekijänsä näköistä. Jos kanavissa on epävarma ja himmailee, koko kanava näyttää epävarmalta ja olemassaoloaan anteeksipyytelevältä. Kaipaan enemmän rohkeutta olla esillä, koska piilossa ei ole löydettävissä.

Toimittaja: Johannes Ijäs

Twitter & Instagram & SnapChat: @jouluradio

Oulun Ilokuu haastaa Facebookin vatsalihaskampanjat

 Kuva%201-2

Oulun seurakuntien sivuilla vietetään koko lokakuu Ilokuuta. Idean kampanjasta sai Emilia Aakko. Hän oli kesällä työharjoittelussa Oulun seurakuntien viestintäpalveluissa ja ehdotti, että voisi tehdä heille jonkinlaisen Facebook-kampanjan seurakunnan Facebook-sivujen aktivoimiseksi ja vuorovaikutuksellisuuden lisäämiseksi.

Aakkon mukaan idea Ilokuusta syntyi vastapainoksi Facebookissa oleville lukuisille ”laihdutuskampanjoille”, vatsalihashaasteille ym., joissa tavoitellaan fyysistä hyvinvointia. Ilokuussa sen sijaan päätavoitteena on henkisen hyvinvoinnin ja tasapainon tavoittaminen. Lisäksi Facebookissa viime vuonna pyörinyt ”Hyvän mielen haastejoulukalenteri” toimi innoittajana ja antoi alkusysäyksen ideoinnille.

Vaikka idea oli Emilian, Oulun seurakuntien viestintäpalveluissa käytiin kampanjaa ja sen postauksia yhdessä läpi, ja muut saivat heitellä ideoitaan ja kehitysehdotuksiaan.

Mitä asioita halusit kampanjassa erityisesti painottaa?

– Hyvän mielen ja ilon levittämistä sekä henkisen hyvinvoinnin tavoittamista. Nykypäivänä sosiaalinen media täyttyy niin helposti ahdistavista ja surullisista aiheista, joten on tärkeää tuoda mukaan myös hippu iloa ja muistuttaa, että elämässä on asioita, jotka ovat hyvin.

Kyseessä on seurakuntien nimissä tehtävä kampanja, mitä erityispiirteitä tämä toi?

– Koska kampanja tehdään seurakunnan nimissä, toi se tietysti suunnitteluun hieman haasteita. Osaan postauksista pyrin tuomaan uskonnollista näkökulmaa esimerkiksi kirjoittamalla postauskuviin sitaatteja Raamatusta tai käsittelemällä kirkollisia aiheita kuten Mikkelinpäivää tai virsien laulamista. Näistä tunnistaa, että kampanja on seurakunnan. Pyrin kuitenkin siihen, ettei kampanjasta tule liian seurakunta- ja kirkkokeskeinen, eikä kampanjan ilmapiiri olisi ”uskontoa tuputtava”. Toivon, että myös he, jotka eivät ole aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnassa, tai edes kuulu kirkkoon, löytäisivät kampanjasta jotain itselleen.

Mikä oli toteutuksessa haastavinta?

– Haastavaksi koin juuri sen, että kampanja tehdään seurakunnan nimissä. Niin aiheita kuin tekstejä ja niiden kieliasuakin sai mietiskellä pitkään. Haastavaa on myös se, kuinka paljon ihmisiltä voi postauksissa ”vaatia”. Kuinka usein ihmisiä voi pyytää kommentoimaan vaikkapa kuvailemalla päiväänsä tai tykkäämään postauksesta, jos on suorittanut päivän haasteen? Mitä enemmän ja isommin seuraajilta vaatii, sitä vähemmän seuraajia saa. Toisaalta taas, jos seuraajia ei aktivoi mitenkään, se ei aktivoi Facebook-sivuilla vuorovaikutusta tai keskustelua. Kultaisen keskitien löytäminen tässä on haaste.

Millä perustein valitsit kuvat ja tekstit?

– Ensin postauksiin syntyivät tekstit, ja jälkikäteen etsin ja muokkasin teksteihin sopivat kuvat canva.com -ohjelmalla. Canva.com on todella näppärä ja helppo kuvanmuokkaussivusto. Osa kuvista löytyi myös Kirkon kuvapankista, ja pari nappasin itse.

– Tekstit syntyivät aikalailla fiilispohjalta, ideoita ja aiheita ympäriltä etsien. Kuvat pyrin valitsemaan niin, että ne sopivat kampanjan hyvinvointiteemaan, ja välittävät tietynlaista raikkautta, rauhaa ja kauneutta.

Miten mittaatte kampanja onnistumista?

– Kampanjan päätyttyä  julkaistaan vielä postaus, jossa seurakuntien Facebook-sivujen seuraajilta pyydetään palautetta kampanjasta: Mikä oli hyvää ja missä jäi parantamisen varaa? Postauksessa annetaan myös mahdollisuus arvioida kampanjaa arvosanoin asteikolla 1–5. Tietysti myös pitkin kampanjaa ihmisten osoittama aktiivisuus ja kommentit kertovat, kuinka kampanja onnistuu.

Oulun seurakunnat Facebookissa

Toimittaja: Jan Ahonen

Huippuvlogaaja: Ripari on hyvä videon aihe

Processed with VSCOcam with c8 preset

Noin 10 000 nuorta kokoontui tämän vuoden elokuussa Hartwall Arenalle loppuunmyytyyn TubeCon-tapahtumaan. Tapahtuman vetonauloja olivat nuoret videobloggaajat, vloggaajat eli tubettajat.

Tubettajat tuottavat videoita YouTubeen. Parhaimmilla heistä on yli 100 000 seuraajaa. Suomessa tällaisia yli 100 000 tilaajaa kerääviä vlogeja on kaikkiaan kymmenkunta.

Tubettajat ovat tämän päivän julkkiksia, joiden nimikirjoitusta ollaan valmiit jonottamaan tuntitolkulla ja joiden jokaista tekemistä seurataan sosiaalisessa mediassa herkeämättä. Juuri some onkin mahdollistanut näiden tubeidolien intensiivisen seuraamisen. Kun tubejulkkis menee elokuviin, hän päivittää tilansa johonkin sosiaaliseen mediaan ja aktiiviset fanit ovat odottamassa nimmarin ja yhteiskuvan toivossa elokuvan päätyttyä.

Yksi Suomen suosituimmista tubettajista on 17-vuotias Tume, jonka YouTube-kanavaa seuraa reilut 110 000 katsojaa. Käytännössä seuraajat tarkoittavat siis sitä, että aina kun Tume lisää videon YouTubeen, siitä menee tieto tilaajille.

Tume tekee videoita omasta elämästään ja kertoo ilmiöistä, jotka ovat lähellä nuoren maailmaa.

Seurakunnan kannalta mies on kiinnostava parin vuoden takaisten rippikouluvideoidensa ansiosta. Tume teki pari videota rippikoulusta ja sen tunnelmista ja erityisesti rippikoulun jälkeen tehty video nousi varsin suosituksi. Se keräsi reilut 60 000 katselukertaa.

– Videoillani puhun minua koskettavista asioista ja silloin just rippikoulu oli mulle ajankohtainen juttu. Osa mun katsojistakin varmasti oli menossa riparille niin tän videon avulla pystyttiin keskustelemaan ja jakamaan ajatuksia. Ihmiset on pitäny videosta ja sitä on näytetty joissain rippikoulun tapaamisissakin. Rippikoulu on hyvin lähellä nuorta ja hänen elämää. Siksi rippikoulu on hyvä videon aihe, onhan YouTuben katsojat aika lailla nuoria.

– Tubettajan voisi lähettää seuraamaan Kirkon Ulkomaanavun työntekijää maailmalle. Samalla tubettaja voisi kertoa kuinka jossain päin maailmaa tarvitaan apua, Tume ideoi.

Jos YouTubeen haluaa tehdä sisältöä, kannattaa oppia hakea nimenomaan nuorilta tubettajilta. Heillä kanava ja yleisöjen kerääminen on hallussa ja heidän oppejaan kannattaa hyödyntää. Tume vinkkaakin heti kärkeen, että esimerkiksi sellaista videota ei kannata tehdä, jota ei itsekään jaksa katsoa. Hänen mielestään tärkein oppi tubettamisessa pätee myös jokaiseen muuhun sosiaaliseen mediaan.

–  Kuka tahansa voi nähdä sun videon, joten on mietittävä mitä sanoo. Sun naama on pelissä, joten mitään tyhmää ei kannata laukoa. Seurakunta voisi saada tuhansia seuraajia puhumalla ajankohtaisista aiheista. Voisi olla kiinnostavaa nähdä, miten Kirkon Ulkomaanapu toimii ja miten kirkko auttaa pakolaiskriisin aikana. Rippikoulusta tehty video kiinnostaa myös ja sitä voitaisiin näyttää esimerkiksi riparitapaamisissa. Onhan niitä videoita tehtykin.

Tumen mielestä uskontoa ei kannata lähteä väkisin tunkemaan videoihin ja sosiaaliseen mediaan.

– Itse uskontoa ei pidä tuputtaa niin paljoa, uskonto on arka aihe netissä. Sen sijaan olisi hyvä kertoa kirkon toiminnasta enemmän. Esimerkiksi mihin kirkollisvero oikein menee? Tätä kysymystä monet pohtivat. Monilla on hyvin stereotyyppinen käsitys seurakunnista ja kirkosta, sitä pitäisi muokata. Seurakunnan oma tubettaja -hommasta en ole varma. En tiedä, miten se toimisi. Seurakuntia on jonkin verran, joten en lähtisi tekemään jokaiselle yksilöllistä tiliä. Esimerkiksi Helsingin kaupungin seurakuntien yhteinen kanava voisi toimia. Sinne tulisi eri seurakunnilta pieniä videoita. Kyllä minä ainakin tilaisin helsingin seurakuntien YouTube-kanavan.

Tume kertoo: täältä nuoret löytyvät:

Facebook

“Facebookin luultiin kuolevan, mutta näin ei kuitenkaan käynyt. Tosin nykyään harvoin enää jaetaan mitään omasta elämästä. Facebookia käytetään lähinnä hassujen kuvien ja videoiden katsomiseen, kaverin tägäämiseen sekä tapahtumiin osallistumiseen.”

Twitter

“Twitter ei ole niin syttynyt nuorten keskuudessa, mutta on sielläkin porukkaa. Siellä on paljon aktiivisia somepersoonia ja vähän sitä vanhempaa sakkia.

Instagram

“Instagramia selataan päivittäin ja ehkä jopa tunneittain. Instaan kannattaa postata oikeasti hienoja valokuvia.”

SnapChat

“Verohallinnon SnapChat oli kova juttu. He olivat ajoissa liikkellä ja tuskin kukaan olisi odottanut heidän lähtevän mukaan snäppäilemään. Seurakunta voisi myös olla aika odottamaton snäppääjä. Esimerkiksi papin päivä SnapChatissa?”

Tume YouTubessa

Toimittaja: Ville Kormilainen

Tutkija Ville Mäkipelto: Liian moni tutkija ylenkatsoo somen

IMG_7734

Tutkijakoulutettava, eksegetiikan väitöskirjaa valmisteleva Ville Mäkipelto käyttää sosiaalista mediaa harvinaisen monipuolisesti. Hän on bloggaaja, vlogaaja ja on seurattu mies Twitterissä ja Instagramissa.

Hänet tavoittaa myös ammatillisista palveluista LinkedInistä ja Academia.edu’sta. Näiden käyttöä hän täydentää silloin tällöin hyödyntämällä harvinaisempia somepalveluita, kuten Redditiä, Swarmia ja Vineä.

Mäkipellon periaate on yritää tutustua aina uusiin, suosittuihin ja vähemmän suosittuihin somepalveluihin.

Miten kuvailisit rooliasi eri palveluissa?

– Tutkijan työssä on huomannut, että eri rooleja on usein vaikea erotella. Esimerkiksi työ ja vapaa-aika menevät helposti sekaisin, kun tekee sellaista työtä, joka kumpuaa omasta mielenkiinnosta. Sosiaalisessa mediassa minulla on vähän sama – roolit sekoittuvat helposti.

– Yleisesti ottaen eri palvelut ovat kyllä muotoutuneet vähän erilaisiksi. Twitter on kaikista avoimin palvelu, jossa ei ole yhtä selkeää roolia: tviittaan sekaisin tutkimuksesta, uskosta, arjesta, uutisista, mieleen tulevista vitseistä ja kaikesta muusta. Facebook on selkeimmin verkosto, jossa pidän eniten yhteyttä ihmisiin, jotka kuuluvat tai ovat kuuluneet ”oikean elämän” elämänpiiriin. Olen tosin aika liberaali sen suhteen, ketä hyväksyn Facebook-kaverikseni. Instagram on itselläni selvästi eniten kansainvälisemmin suuntautunut. Blogissa yritän avata ikkunoita nimenomaan tutkijan työn arkeen ja niihin aiheisiin, joita tutkin. Tosin sielläkin saattaa välillä ajautua sivuraiteille. Vlogia yritän pitää lifestyle-linjan mukaisena: videoita tulee siis kaikesta omaan elämääni ja kiinnostuksiini liittyvästä. Toki viestinnän ammattilainen sanoisi, että vlogi pitäisi brändätä tiukemmin. Minä jaksan kuitenkin paremmin tehdä sellaista vlogia, jonne saa laittaa videoita laajasti omista kiinnostuksen aiheista.

Katsotko edustavasi jotain kirkkoa, uskonnollista yhteisöä tai kristillistä asennetta?

– Virallisesti en edusta mitään lafkaa. Toki jokaisella on oma identiteettinsä somessakin eikä sitä kannata väen vängällä peitellä. Luonnehtisin itseäni ekumeeniseksi ja avarakatseiseksi luterilaiseksi. Omat uskonnolliset pohdinnat näkyvät toki siellä täällä, mutta yleisesti ottaen vierastan kaikenlaista tuputtamista ja omien näkemysten liiallista mainostamista.

– Oma uskonnollinen taustani on lapsuudessa ja nuoruudessa ollut kyllä aika monimuotoinen ja mielenkiintoinen. Ajattelinkin pian avata sitä vaikkapa vlogissa. Olen nimittäin nuorempana eronnut helluntailaisuudesta ja käynyt rippikouluni vasta aikuisiällä.

Millainen kuva sinulle on muodostunut suomalaisten uskonnollisten yhteisöjen näkyvyydestä​ tai roolista somessa erityisesti vlogeissa?

– Uskonnollinen vlogiskene on kyllä aika olematon. Silloin tällöin julkaistaan hyviä yksittäisiä uskonnollisia ja/tai kirkollisia vlogeja (esim. tämä ja tämä). En kuitenkaan tunne ketään ihmistä, joka tekisi omalla nimellään säännöllisesti uskontoaiheista vlogia. Joskus eri vlogaajat käsittelevät yksittäisiä uskonnollisia aiheita, esim. Sebu kävi tutustumassa lestadiolaisten suviseuroihin ja julkaisi siitä videosarjan.
Areiopagilla on joskus ihan mielenkiintoisia videoita. Joitain täysin uskonnollisia tubekanavia on toki olemassa, mutta ne ovat yleensä liian julistavia minun makuun. Joistain jutuista saa kyllä ihan hyvä naurut ja muut kyseisen käyttäjän videot.
– Eri uskonnolliset yhteisöt ovat vaihtelevasti läsnä sosiaalisessa mediassa.

– Luterilaisella kirkolla on viime aikoina ollut monia erittäin hyviä avauksia somessa. Kaipaisin sitä, että eri yhteisöt olisivat aktiivisempia ja osallistuisivat keskusteluihin. Kirjoitin aikanaan edelliseen blogiini, että yksi lahkon tunnusmerkki on, että he eivät käytä sosiaalista mediaa: somessa ja verkossa toiminta tulee nimittäin läpinäkyväksi. Jos haluaa madaltaa oman kirkkonsa kynnystä, some on mainio mahdollisuus.

Olisiko ulkomailla sinun mielestäsi joku taho josta voisimme ottaa Suomeen mallia someviestinnässä?

– Ulkomailla on monia hyviä uskontouutispalveluita, kuten Huffington Post Religion ja Religion News Service. Nämä ovat usein myös aika aktiivisia Twitterissä ja Facebookissa. Suomesta puuttuu ”puolueeton ja sekulaari tai moniuskontoinen” uskontojournalismi ja sitä pitäisi ehdottomasti meillekin saada.

Kuinka paljon aikaa sosiaalinen media vie, kuinka paljon osallistut somessa keskusteluihin?

– Vaihtelevasti, mutta varmaan paljon verrattuna moniin muihin ihmisiin. Jos on kuuma keskustelu käynnissä Facebookissa, aikaa menee enemmän. Tavallisesti some kulkee joka puolella mukana älypuhelimessa ja selailen erityisesti Facebookia, Twitteriä ja Instagramia reilusti yli kymmenen kertaa päivässä. Some on itsellä integroitunut ihan tavalliseksi osaksi sosiaalista kanssakäymistä. Se ei ole haitannut in real life -sosiaalisuutta, vaan rikastanut ja tukenut sitä. Samalla tavalla, kun yliopiston lounaalla juttelen kaverin kanssa tai moikkaan ihmisiä kassajonossa, käyn kepeätä kanssakäymistä vaikkapa Twitterissä. Usein oikeassa elämässä juttu lähtee helpommin syvälliseksi, kun tietää toisen kuulumisia ja ajatuksia somesta. En sillä tavalla ajattele somea elämästä erillisenä osa-alueena, vaan se on osa arkeani ja todellisuuttani.

Kuinka paljon olet hyötynyt somesta tutkijan roolissa?

– Olen työskennellyt päätoimisena tutkijana vasta hieman yli vuoden, joten tutkijan rooli elämässä ja somessa on vielä uutta. Olen kuitenkin jo nyt huomannut, että some auttaa ihan hirveästi kansainvälisessä verkostoitumisessa ja yhteydenpidossa muihin tutkijoihin. Twitteristä esimerkiksi löytyy paljon saman alan ihmisiä ja esimerkiksi eräässä viime kesän konferenssissa parikin keskustelua on alkaneet siitä, että olen todennut henkilölle, että hän on Twitter-tuttuni.

– Some on myös mainio väylä yhteiskunnalliselle viestinnälle. Liian moni tutkija ylenkatsoo tämän. On olemassa jopa tutkimustietoa siitä, että omien tutkimuartikkelien esilläpito verkossa lisää tieteellisissä julkaisussa saatujen viittausten määrää. Tutkijoiden kirjoitukset jäävät helposti kirjaston hyllyihin pölyttymään, jos ei niitä mainosta, jaa ja pidä esillä verkossa. Nykyään puhutaan paljon tutkimuksen ”open-access” -julkaisemisesta: kaikilla pitäisi olla pääsy tutkimustietoon. Valveutunut tutkija osaa myös sanoittaa oman tutkimuksensa annin ja relevanssin eri sosiaalisten medioiden kielellä. Sillä tavalla, että tavallinen veronmaksaja ymmärtää.

Kuinka hyvin Helsingin teologiseen tiedekuntaan on juurtunut somekulttuuri?

– Ei se (ainakaan vielä) syvälle juurtunut ole. Joitain hyviä esimerkkejä kyllä on. Teologisessa tiedekunnassa on hyödynnetty tehokkaasti erilaisia verkko-oppimisen väyliä. Alkukielten oppimiseen tarkoitetut oppimisalustat ovat oiva esimerkki. Lisäksi joillain yksittäisillä tutkijoilla on mielenkiintoisia blogeja. Myös Teologia.fi on
mukavasti kehittynyt palvelu, joka on nykyään myös aktiivinen Twitterissä.

– Twitterin ja Facebookin kaltaiset palvelut ovat kuitenkin vasta tekemässä tuloaan. Tämä on sellainen asia, jossa jokaisen yksittäisen tutkijan pitäisi herätä, koska institutionaalinen viestintä somessa ei ole niin viehättävää kuin viestintä, jolla on ihmisen kasvot. Monille tutkijoille tämä on vielä aika uusi asia eikä aikaisempia esimerkkejä paljon ole. Taustalla saattaa olla esimerkiksi pelkoja siitä, että asioita täytyy somessa liikaa yksinkertaistaa tai tutkimusyhteisössä voi saada huonon maineen, jos notkuu Twitterissä. Moni varmasti myös ajattelee, että someviestintä ei kuulu tutkijan perustyöhön, mistä olen itse vahvasti eri mieltä. Valveutunut tutkija osaa myös sanoittaa oman tutkimuksensa annin ja relevanssin eri sosiaalisten medioiden kielellä. Sillä tavalla, että tavallinen veronmaksaja ymmärtää.

– Itse olen yrittänyt olla tuomassa yhdenlaista esimerkkiä siitä, miten tutkimus voi olla esillä sosiaalisessa mediassa. Yksi tähän mennessä hyvin onnistunut projekti on ollut meidän huippuyksikön viestintä sosiaalisessa mediassa. Olen itse mukana ”Changes in Sacred Texts and Traditions” -huippuyksikön viestintäryhmässä, jossa olemme jo valjastaneet blogin, Twitterin ja Facebookin vilkkaaseen käyttöön. Saavuttavuusluvut ovat kokoajan kasvaneet, kun olemme luoneet uutta sisältöä verkkoon. Twitterissä ja blogosfäärissä on ollut helppo verkostoitua kansainvälisesti. Tietääkseni tämä on ensimmäinen kerta, kun Suomen Akatemian huippuyksikkö on näin vahvasti läsnä verkossa.Yksikköön voi käydä tutustumassa osoitteessa http://www.cstt.fi ja Twitterissä @CSTT_helsinki.

Twitter & Instagram & SnapChat: @Viljamitz
Blogi
Vlogi

Kansliapäällikkö: Tuntuisi oudolta luopua somen mahdollisuuksista

Your Kingdom Come. Lähetyskumppanuusneuvottelut Järvenpäässä keväällä 2014. Kansliapäällikkö Jukka Keskitalo.

Kirkkohallituksen kansliapäällikkö Jukka Keskitalo näkee, että sosiaalisella medialla on suuri merkitys vaikuttamistoiminnassa. Hän hyödyntää kolmea sosiaalisen median välinettä.

Bloggaat Rajalla-blogissa. Facebook ja Twitter ovat käytössäsi. Miksi käytät juuri näitä somevälineitä vai käytätkö muitakin?

– Rajalla-blogiin lähdin mukaan, kun kirkkohallituksessa koottiin asiantuntijaporukkaa bloggaamaan. Kun meitä on isompi porukka, voimme tarjota blogin lukijoilla laajemmin näkökulmia kirkon ja yhteiskunnan rajapinnalla liikkuvista asioista.

– Facebook on laajan porukan ”tori”, missä on hyvä tilaisuus kertoa kirkon työstä ja kommentoida ajankohtaisia asioita. Olen hyvin tietoinen siitä, että nuorten foorumi se ei ole, mutta monet asioista, joiden parissa työskentelen, kiinnostavat ehkä enemmän keski-ikäisiä. FB-profiilini on melko työpainotteinen, vaikka viikonloppuisin ja lomilla kirjoitan välillä yksityisemmistäkin asioista.

– Twitteriä käytän nopeaan kommentointiin ja asioiden jakamiseen. Siellä seuraan ja kommentoin sekä työhön liittyviä, että penkkiurheiluharrastukseeni – varsinkin jalkapalloon – liittyviä teemoja.

– Nämä välineet ovat tulleet käyttööni yksi toisensa jälkeen kirkon viestinnästä vastaavien neuvoista, kannustuksesta ja opastuksella. Muita somevälineitä minulla ei ole käytössäni. Nämä riittävät ainakin toistaiseksi.

Miksi käytät somea ja kuinka suuri merkitys siinä on yhteiskunnallisella vaikuttamistoiminnalla?

– Ajattelen, että somella on suuri vaikutus vaikuttamistoiminnassa, mutta tilanteesta ja asiasta riippuu, millainen. Some näyttää muuttaneen vaikuttamista perinteisestä viranomaisten välisestä vaikuttamisviestinnästä kansalaisten viestinnän suuntaan. Laajoilla verkostoilla ja nopealla viestinnällä nostetaan asioita tietoisuuteen ja keskusteluun. Somessa saadaan myös entistä helpommin liikkeelle ja ”peukuttamaan” suuriakin joukkoja.

– Toisaalta henkilökohtaisia kontakteja yhteistyökumppaneihin ei edes some korvaa. Merkittävissä asioissa neuvottelut kasvokkain ovat edelleen tärkeä yhteiskunnallisen vaikuttamisen foorumi.

Onko some hyvä väline vaikuttamiseen? Miksi?

– Some on hyvä väline nostaa tietoisuuteen ja keskusteluun asioita. Päätöksen tekoon se ei kuitenkaan sovi kovin hyvin. Joukot lähtevät helposti mukaan asioihin ja hankkeisiin, mutta eri vaihtoehtojen punnitseminen ja arviointi saattavat jäädä tekemättä.

Pärjäisitkö ilman somea työssäsi?

– Varmasti jollakin tavalla pärjäisin, mutta tuntuisi kyllä oudolta luopua somen tarjoamista mahdollisuuksista nostaa keskusteluun aiheita, kommentoida muiden näkemyksiä ja seurata kiinnostavia keskusteluja sekä kotimaisilla että kansainvälisillä foorumeilla.

Rohkaisetko työtovereitasi somen käyttöön?

– Rohkaisen. Toki niin, että silloin kun kysymyksessä on työhön liittyvä somen käyttö, pelisäännöistä ja ajankäytöstä täytyy sopia.

Keskustelet Facebookissa ja Twitterissä. Miten olet järjestänyt työsi, jotta se mahdollistuu?

– Omassa tehtävässäni työn ja vapaa-ajan raja ei ole kovin selkeä. Niinpä somekeskusteluni ja -päivitykseni ajoittuvat usein työmatkoihin. Päivät täyttyvät usein kokouksista ja muista tapaamisista, joten silloin ei useinkaan ole aikaa osallistua someen. Jos ilmassa on kirkon ja työni kannalta tärkeitä aiheita, yritän myös päivän mittaan seurata keskusteluja.

Toimittaja: Johannes Ijäs
Kuva: Kirkon kuvapankki / Aarne Ormio

Aina tavoitettavissa – miten Sauri tekee sen?

SauriPekka

Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Saurille voi lähettää viestin niin Twitterissä kuin Facebookissakin. Eikä se vielä mitään: hän myös vastaa niihin. Nyt hän kertoo, miten temppu tehdään ja miten aika riittää.

Psykologiksi kouluttautuneelle Saurille kommunikaatio ja vuorovaikutus on ollut keskeinen teema jo väitöskirjasta The Production of Psychological Knowledge as Communicative Interaction (1990) lähtien.

– Kun nämä uudet sähköiset kommunikaatiovälineet lähtivät tulemaan, olen yrittänyt olla kaikessa heti kiinni. Tekstiviestit ja sähköposti tietysti olivat ne alkuperäiset. Sosiaalinen media on oikeasti sillä tavalla vallankumouksellinen väline, että se on sekä kaksisuuntaista että monenkeskeistä ja vielä reaaliaikaista. Alkuperäiset välineet olivat kahdenvälisiä, tekstiviestit ja sähköpostit, vaikka totta kai oli sähköpostilistoja, Pekka Sauri pohtii.

”Koska julkishallinnon oikeutus on riippuvainen kansalaisten hyväksynnästä, sen täytyy olla mukana keskustelussa, jota ihmiset käyvät.”

Alkuun Sauri tuumi Facebookin olevan yksinkertainen ja vähän lapsellinen väline.

– Hauskoja juttuja, söpöjä kissankuvia ja mitä söin tänään lounaaksi, tyyliin ”ketä kiinnostaa”. Minulla kesti vähän aikaa ennen kuin käänsin sen niin päin, että eihän se ole sen välineen vika, mitä siellä on. Ajattelin, että tämä pitää ottaa käyttöön ja voida nähdä sen tavoittavuus foorumina.

Kirjan Julkishallinto ja sosiaalinen media (KAKS 2015) kirjoittanut Sauri muistuttaa, että julkishallinto on perustettu kansalaisten toimesta.

– Koska julkishallinnon oikeutus on riippuvainen kansalaisten hyväksynnästä, sen täytyy olla mukana keskustelussa, jota ihmiset käyvät.

Rakennus- ja ympäristötoimesta vastaava Sauri otti ensin Facebookin kaupunkitiedottamisen käyttöön. Myöhemmin tuli Twitter, joka toi uusia mahdollisuuksia.

– Ei tarvitse pyytää, että pääset kaveriksi niin kuin Facebookissa, vaan voit vaan ruveta seuraamaan ihmisiä heiltä kysymättä. Twitter osoittautui erittäin hyväksi välineeksi.

Twitteriähän on moitittu tietynlaisesta elitistisyydestä, eliitti viestii toisilleen.

– Voihan sen tietysti niinkin sanoa. Twitterissä on kaikki tiedotusvälineet, yleensä kaikki päättäjät. Siellä on talouselämän vaikuttajia. Kun twitteriin laittaa jonkin uutisen, se leviää 10 sekunnissa joka paikkaan. Silloin Facebook-aikoihin monet perinteiset tiedotusvälineet nappasivat uutisia Facebook-päivityksistäni, mikä oli tietysti imartelevaa.

Facebook on peruskoulu

Saurilla on Twitterissä liki 35 000 seuraajaa. Heissä on muun muassa kaupungin asioista kiinnostuneita.

– Totta kai voivat olla kiinnostuneita minustakin, mutta en laita Twitteriin mitään muuta kuin asioita, jotka liittyvät Helsingin kaupunkiin. Välillä saatan laittaa myös ihan Suomea koskevia uutisia, jotka eivät ole mielestäni päässeet täällä esiin. Jonkin verran tietysti joutuu keskustelemaan siitä välineestä itsestään ja sosiaalisesta mediasta sosiaalisessa mediassa.

Sauri on linkittänyt kaikki Twitter-päivityksensä Facebookiin. Näin peittävyys on hyvä, koska Twitter- ja Facebook-ihmiset ovat kaupunginjohtajan mukaan aika eri jengiä.

– Se on sinänsä ihan ymmärrettävää, koska Twitterhän vaatii jonkinlaista harjaantuneisuutta tekstin tekemiseen. Jos  pitää tiivistää 140 merkkiiin, se vaatii vähän osaamista. Facebookissa saa kirjoittaa ummet ja lammet ja se näkyy. Ihmiset eivät paljon editoi tekstejä. Twitterissä on pakko editoida. Sinne ei voi laittaa mitään puolitekoista, koska se merkkimäärä on niin rajallinen. Laatuvaatimus on korkeampi. Se myös tekee siitä ”elitistisen”. Kyllähän se vähän on niin, että jos katsoo twitter-aktiiveja, niin varmaan 95 prosentilla on akateeminen tutkinto. Facebook on taas enemmän peruskoulu. Se on lajittelematon otos.

Pekka Saurin kokemus on, että virkamiehillä, sanan laajassa merkityksessä, on hyvin korkea kynnys lähteä sosiaaliseen mediaan. He pelkäävät etteivät osaa tai ymmärrä.

– Ohjeeni on se, että Twitteriin voi mennä ensin vain seuraamaan mielenkiintoisia tyyppejä tai työn kannalta relevantteja ihmisiä. Seurata, mitä nämä ihmiset viestivät ja mitä keskustelua siitä herää. Kun olet vähän aikaa seurannut ja lisännyt listalle riittävästi seurattavia, niin rupeat ymmärtämään sitä dynamiikkaa ja kulttuuria ja uskallat itsekin osallistua, hän neuvoo.

Hän jatkaa, miten ensin voi vain osallistua jonkun toisen aloittamaan keskusteluun, laittaa siihen jonkin kommentin. Tämän jälkeen voi pikku hiljaa ruveta itse aloittamaan keskusteluja tai laittamaan uutisia.

– Twitteriä voi harjoitella aika näkymättömissä, niin ettei kukaan vahdi, mitä osaat ja mitä et. Kuka tahansa voi ruveta seuraamaan Suomen pääministeriä eikä pääministerillä ole siihen mitään sanomista. Hänen pitää erityisesti estää se, jos haluaa, mutta se vaatii aika härskejä juttuja, että joku estää.

– Tällä tavalla pehmeällä nousulla kannattaa tehdä se. On ihan turha pelko, että en osaa tai töppäilen jotain. Jos rupeat vaan seuraamaan ja opit sen kulttuurin, niin osaat kyllä itsekin. Se ei ole vaikeaa. Haluaisin hälventää sen korkean kynnyksen, joka monella on.

Se kannattaa muistaa, että jos ottaa lähtökohdaksi vastata kysymyksiin, niin täytyy myös vastata. Ei käy, että kuukauden päästä vastaat jollekin tai et vastaa ollenkaan.

Jos alat vastata, silloin on vastattava

Sauri, vaikkei itse kirkkoon kuulukaan, näkee, että myös seurakuntien paikka on sosiaalisessa mediassa.

– Totta kai ihmisiä kiinnostaa, jos seurakunta järjestää jonkin tapahtuman. Sellainen pitää laittaa sosiaaliseen mediaan. Ihan käytännöllisiä asioita. Jos on jotain aputoimintaa tai muuta touhua, niin totta kai sellaista kannattaa laittaa. Loppu tulee sitten siitä, mitä ihmiset kysyvät. Niihin täytyy sitten vastata. Se kannattaa muistaa, että jos ottaa lähtökohdaksi vastata kysymyksiin, niin täytyy myös vastata. Ei käy, että kuukauden päästä vastaat jollekin tai et vastaa ollenkaan.

Sauri itse vastaa erittäin mitä erilaisimpiin kaupunkia koskeviin kysymyksiin. Se on myös raakaa työtä.

– Jos en heti osaa vastata ja sanon, että palaan, niin pitää palata kanssa. Pitää myös muistaa, kuinka monta on jonossa siellä.

Sauria auttaa hyvä muisti.

– Luotan siihen, että mieleeni jää, että nyt on selvitettävänä tämä asia ja se tuli toissa päivänä. Kun viestit tulevat minulle Twitterissä nimelläni, huomaan ne helposti. Totta kai yritän vastata heti, sitten se on pois. Paljon on kuitenkin sellaista, etten voi tietää. Minun täytyy kysyä Rakennusvirastosta tai Liikennelaitokselta.

Sauri on kuitenkin tinkimätön.

– Jos olen ruvennut vastaamaan ihmisten kysymyksiin, niin silloin on vastattava. Olen koko ajan ollut oranssi valo päällä. Kuinka kauan kapasiteettini riittää ja koska rupeaa menemään överiksi? Mutta ei se ole vielä tullut vastaan. Tähän liittyy sellainen oma harjautuminen myös. Kun kapasiteetti lisääntyy, niin kapasiteetti lisääntyy. Oppii jäsentämään asioita. On se toistaiseksi toiminut. Ei ole tarvinnut pistää lappua luukulle. Hyvin ymmärrän sen, että olen poikkeustapaus varmasti. Jo senkin takia, että olen niin kauan tehnyt tätä ja koulutustaustani takia myös.

Älä delegoi tiedottajalle

Pekka Saurin keskeinen asennesääntö on simppeli: viestintä on työtä.

– Edelleen on paljon sellaista, että työ on tässä ja viestintä on tuolla. Jos pitää viestiä jotain, niin delegoidaan se tiedottajalle. Se on kaikkein kamalinta. Ihminen, joka on vastuussa asiasta, ei viesti itse vaan delegoi sen tiedottajalle. Eihän se tiedottaja tiedä asiasta välttämättä yhtään mitään. Tai tietää vain sen, mitä hänelle kerrotaan. Siitä tulee helposti hyvin persoonaton siitä viestistä. On ihan eri asia, jos henkilö, joka vastaa viestistä, kertoo siitä omin sanoin.

Miten Sauri onnistuu resursoimaan aikansa aktiiviseen viestintään?

– En ole resursoinut. Sitä pystyy puhelimessa tekemään, niin vastailen vaikka kadulla kävellessäni. Ihmiset kysyvät, kuinka paljon minulla menee päivässä aikaa. Ei aavistustakaan. En laske sitä. Yhden tviitin kirjoittaminen tai vastaaminen kestää 10 sekuntia. Itse asiassa kysymys, kuinka paljon minulla menee aikaa, ikään kuin jo kuvaa vanhaa työkäsitystä. Tämähän työ koostuu kommunikaatiosta, piste. Erilaisilla foorumeilla, kokouksissa, keskusteluissa, sähköisesti, yhä vähemmän kyllä puhelimessa. Tässä ei ole juuri muuta kuin kommunikaatiota.

Someläsnäolo ja aktiivisuus on erittäin tärkeää myös nettikohujen sammuttamisessa ja ehkäisemisessä.

– Nettikohuhan syntyy kuin kulovalkea. Mitään niin idioottimaista tarinaa ei ole, etteikö virkamiehestä voisi uskoa sitä. Mitä älyttömämpi tarina kerrotaan byrokraateista, sitä paremmin se uskotaan, Sauri huomauttaa.

Helsinki on valittu vuoden somekaupungiksi 2014. Samana vuonna viestinnän ammattilaisten ProCom valitsi Saurin vuoden johtajaksi. Sauri on palkittu myös Demokratiatunnustuksella vuonna 2013.

– Nämä kaikki periaatteessa liittyvät sosiaaliseen mediaan tai viestintään. Meidän Rakennusvirastohan on Suomen johtava somevirasto. Lauri Hänninen on tehnyt Rakennusviraston profiilin. Hän on nero. Parempi kuin minä sikäli, ettähän onnistui luomaan eräänlaisen puolifiktiivisen hahmon. Sellaisen nokkavan, joka pystyy joskus sanomaan valittajille, että älkää aina mussuttako siellä. Se saattaa ärsyttää ihmisiä, mutta samalla se on mielettömän suosittu.

Apulaiskaupunginjohtaja tahtoo jakaa lisää kiitosta.

– Brankkarit, eli pelastuslaitos tviittaa välillä tosi hyvin. Välillä heistä ei kuulu vähään aikaan, mutta pelastuslaitos on tietysti toiminnaltaan oma lukunsa.

”Nykyään, kun ei ole kirkonmäkeä, se on sosiaalisessa mediassa. Sen saa ilmaiseksi käyttöön. Se kannattaa ottaa käyttöön. Luulisi, että se on kirkolle hyvä väline, jos halutaan ihmisiä tavoittaa. Pitää lammaskatrasta koossa.”

En jaksanut enää seurata paavia

Entäs ne seurakunnat, onko Sauri törmännyt niihin sosiaalisen median syövereissä. Vastaus on sama kuin monella muulla tunnetulla somepersoonalla.

– Ei tule mieleen.

– Arkkipiispa Kari Mäkinen tviittaa. Taitaa kirjoittaa Facebookiinkin, mutta ei erityisen tiheästi mielestäni. Ja tietysti paavi tviittaa. Joskus seurasin paavia, mutta en jaksanut enää, kun eihän hän itse sitä tee. Selvästi, tai enhän minä tiedä, mutta vaikuttaa siltä, että sen officesta tulevat ne tviitit, hän jatkaa.

Kirkolla ja seurakunnilla olisi Saurin mukaan herätyksen paikka.

– Se peruspointti on olla ihmisten kanssa seurakunnassa. Some on nykymaailman kirkonmäki. Ennen ihmiset keräytyivät kirkonmäelle, tai jäivät jumalanpalveluksen jälkeen kirkon mäelle juoruamaan ja sopimaan asioista sekä puhumaan ihan maallisia. Se oli kohtauspaikka, koska kaikki tulivat sinne. Nykyään, kun ei ole kirkonmäkeä, se on sosiaalisessa mediassa. Sen saa ilmaiseksi käyttöön. Se kannattaa ottaa käyttöön. Luulisi, että se on kirkolle hyvä väline, jos halutaan ihmisiä tavoittaa. Pitää lammaskatrasta koossa.

Haastattelu: Ville Kormilainen

Koonti jutuksi: Johannes Ijäs

Kuva: Helsingin kaupunki

Jyri Komulainen: Olen valmis keskusteluihin

Jyri_Real

Piispainkokouksen pääsihteeri, dosentti Jyri Komulainen on aktiivinen Twitterissä. Tämä ei tarkoita vain päivityksiä silloin tällöin, vaan myös aktiivista keskustelua.

 Hän on niitä harvoja kirkollisia korkean profiilin vaikuttajia, jotka eivät ole somen käkikelloja eli katoa tavoittamattomiin jonkin yksittäisen päivityksen jälkeen. Toisena esimerkkinä vuorovaikutteellisesta viestinnästä voi mainita kirkkohallituksen kansliapäällikön Jukka Keskitalon.

 Twitter sopii Jyri Komulaisen mielestä hyvin julkiseen vuorovaikutukseen asiantuntijaprofiililla.

 – Olen huomannut, että etenkin toimittajat ovat Twitterissä aktiivisia. Media on ottanut minuun asiantuntijana yhteyttä joskus, kun olen kirjoittanut Twitterissä ajankohtaisesta teemasta. Olen jakanut siellä myös omia blogipostauksiani.

 Komulainen toisin sanoen yhdistää kaksi sosiaalisen median välinettä toisiinsa, blogin ja Twitterin. Näin hän lisää blogikirjoitustensa tavoitettavuutta.

 

Nopeiden täsmäiskujen väline

 Komulaisen tviiteistä on pääteltävissä, että hänen henkilökohtainen elämä ja työelämänsä ovat monin tavoin päällekkäistä. Silti tulokulma on liki aina ammatillinen.

– Twitter on vapaa-aikaa ja työtä. Olen tutkijataustainen ja ollut yliopistossa pitkään palkansaajana. Olen tottunut siihen, että ei ole työaikaa. Olenko enemmän dosentti vai pääsihteeri kun tviittaan ­ ehkä enemmän dosentti. Suurin osa tviiteistäni käsittelee omia erityisalueittani. Pienempi osa heijastelee nykyistä pääsihteerin virkaani.

– Olen myös valmis lähtemään keskusteluihin. Twitter on nopeiden täsmäiskujen väline. Olen siellä entisestäänkin oppinut tiivistämään ilmaisuani, koska merkkejä on vähän, hän lisää.

 Twitter on niin kutsuttu mikroblogipalvelu. Yhden viestin enimmäismitta on 140 merkkiä.

Komulainen kokee, että hänen dosentuurinsa tuo hänelle suorastaan vastuuta viestiä ja jakaa tietoa.

– Olen erikoistunut asioihin, joita Suomessa ei hirveän paljon tunneta. Olen tutkinut esimerkiksi uskontojen kohtaamista, aasialaista teologiaa ja hindulaisuutta sekä katolista kirkkoa.

 En kaipaa kontrollia

 Jyri Komulainen ei seuraa Twitterissä niinkään instituutioiden tilejä. Hän seuraa ennemmin yksittäisiä ihmisiä tai itseään kiinnostavan tiedon lähteitä, kuten katolisia uutispalveluita.

 Kirkossa monet asiat ovat varsin kontrolloituja ja ne kulkevat tarkkojen hallinnollisten prosessien läpi. Samanlaista kulttuuria ei Komulaisen mielestä tarvita sosiaaliseen mediaan.

 – En pidä realistisena, että kirkon some-viestintää sinänsä kontrolloitaisiin.

 Virkansa puolesta hänelle ei ole määritelty mitään erityistä roolia sosiaalisessa mediassa. Hän on ollut itse aktiivinen.

 – Joskus ajattelin, pitäisikö perustaa piispainkokouksen kanslia -niminen Twitter-tili. Jälkeenpäin ajatellen se olisi ollut huono ratkaisu. Instituutioviestintä ei kiinnosta ihmisiä niin paljon, se on byrokraattisempaa. Nyt pystyn itse tviittaamaan samat asiat. Twitterissä on hyvä mennä henkilöt edellä. Piispojen toivoisin tulevan enemmän mukaan.

 Tällä hetkellä Twitterissä ovat omilla nimillään piispoista Tapio Luoma, Jari Jolkkonen, Kaarlo Kalliala ja arkkipiispa Kari Mäkinen.

Jyri Komulainen jakaa Twitterissä esimerkiksi havaitsemiaan kiinnostavia nettiartikkeleja.  Sosiaalisen median käyttö on joskus haastavaa yhdistää muihin velvollisuuksiin.

 – Eiköhän kaikkien lasten näkökulmasta se, että isällä tai äidillä on älypuhelin, ole tietynlainen miinus. Ennen luettiin sanomalehtiä, nyt älypuhelinta.

 Arabikevät ja lestadiolaiskuplinta

 Teologina Komulainen on miettinyt sosiaalista mediaa myös jumaluusopilliselta kannalta. Hän pohtii, voisiko Twitteriä pitää nykyajan areiopagina eli eräänlaisena vakuuttamisen areenana.

 – Twitter on julkisempi kuin Facebook, siinä mielessä se on enemmän areiopagi. Twitter pakottaa lyhentämään ja tiivistämään sen, mikä on olennaisinta. Jos puhuu teologiasta tai kristillisestä uskosta, se on paikka, jossa pitää keskittyä olennaisimpaan.

 Sosiaalisen median myötä olemme yhä enemmän palaamassa takaisin kuvalliseen viestintään. Komulainen pohtiikin, miten kuvasymbolit eli emojit vievät suorastaan egyptiläisen kuvakirjoituksen aikaan.

 – Uskon ilmaisun pitää taipua siihenkin. Kirkon pitäisi olla ehdottomasti aktiivinen somessa. Luterilainen reformaatio sai suuren voiman kirjapainosta, se on selitys mullistuksille. Some on jo nyt selitys monille poliittisille murroksille viime vuosikymmeninä, Komulainen sanoo.

 Hän nostaa esimerkiksi arabikevään mutta myös kotoisen lestadiolaisen liikkeen kirkkopoliittisen kuplinnan.

 – Yksipuolinen viestintä on nyt täysin mennyttä aikaa. Se asettaa organisaatiot ja instituutiot suureen murrokseen.

 – Toisaalta nopean ja kasvottoman keskustelukulttuurin haaste on mistä koko yhteiskunta nyt puhuu ­ vihapuhe ja polarisaatio. Siinä mielessä myös kasvokkain kohtaamisen merkitystä pitää korostaa.

 

Teksti: Johannes Ijäs

Huippubloggaaja vinkkaa hyvän blogin salat

SimojokiHenHenriikka Simojoki on helsinkiläinen kulttuurituottaja. Hän kirjoittaa suosittua Aamukahvilla-blogia pohtien muun muassa tyyliä, matkustusta, kulttuuria ja ruoanlaittoa.

Mitkä ovat mielestäsi hyvän blogin tunnusmerkit?

– Kirjoittajansa näköinen, riittävän harkittu mutta kuitenkin samalla spontaani, kuviltaan ja teksteiltään laadukas, visuaalisesti houkutteleva ja blogin linjan ja aiheiden mukainen.

Mitä ainakin aloittelevan bloggaajan pitäisi ottaa huomioon?

– Kannattaa pohtia, mistä haluaa kirjoittaa ja miten laajasti. Mitä varten blogia kirjoitetaan ja mikä on sen kohderyhmä? Kuinka paljon haluaa tai on kannattavaa jakaa omaa tai esim. yrityksen ”henkilökohtaista” elämää? Aloittelevan bloggaajan kanattaa miettiä, mistä tai keneltä voisi saada neuvoja alkuun. Kannattaa pitää mielessä, että tarjontaa on, eikä blogi välttämättä nouse maailmanmaineeseen samantien (jos koskaan). Pahin virhe on apinoida muiden menoja. Persoonallinen, kirjoittajan tai yrityksen näköinen blogi on paras ja kiinnostavin.

Miten blogia pitäisi markkinoida, jotta se saisi mahdollisimman paljon huomiota?

– Tämä riippuu kyllä täysin blogin kohderyhmästä ja markkinaraosta. Ehkä omille tutuille kertominen voisi olla hyvä lähtökohta henkilökohtaisen blogin pitämiselle? Jos he innostuvat ja jäävät lukemaan, homma voi alkaa hiljalleen kasvamaan. Yritysblogista kannattaa kertoa aiheesta kiinnostuneiden joukossa, nostaa nettisivuilla esille jne.

Kuinka tärkeäksi menestystekijäksi arvioit blogin visuaalisen ilmeen?

– Visuaalinen ilme ja toteutus on erittäin tärkeä osa bloggaamista, joskin se on esimerkiksi muoti- ja sisustusblogeista puhuttaessa luonnollisesti vielä suuremmassa roolissa kuin vaikka poliittisessa blogissa. Laadusta on harvemmin haittaa, kun taas laaduttomuus karkoittaa lukijat helposti. Tärkeää on, että visuaalinen ilme kulkee käsi kädessä sisällön kanssa, jotta sivulle eksynyt hahmottaa vilkaisulla millaisesta blogista on kyse.

Mitä kirkolla voisi olla annettavanaan blogien maailmaan?

– A-lehtien Trendi-lehden Lily-blogiportaalissa ollut Oisko Tulta -blogi on erinomainen esimerkki, kuinka kristityt ja kirkko ”ujuttautuu” ympäristöön, joka ei periaatteessa ole heidän sanomalleen lähtökohtaisesti suosiollisinta. Erihenkiset kristityt kertoivat blogissa vuorotellen ajatuksistaan elämästä ja uskosta. Blogi sai todella hyvän vastaanoton ja viritti paljon keskustelua.

– Blogimaailman kautta kirkko voi tavoittaa ihmisiä, joita eivät muuten tavoittaisi. Usein teksti saattaa myös olla helpompi tapa kertoa haluamansa kuin live-kohtaamisen kautta. Blogi avaa mahdollisuudet visuaaliselle ilmaisulle ja uudelle tavalle tavoittaa ja toimia.

Toimittaja: Jan Ahonen

Aalto-Setälä: Armo on tärkeämpi kuin välineet

AaltoSet

Allerin toimitusjohtajan Pauli Aalto-Setälä toteaa, että kirkko on aikanaan ollut jopa edelläkävijä sosiaalisessa mediassa verrattuna moneen muuhun organisaatioon.

Viime aikojen kehitys ei ole kuitenkaan ollut aivan yhtä lupaavaa. Esimerkiksi moni kirkon ajattelija loistaa somesta poissaolollaan.

– Jos mietin omaa somekäyttäytymistä ja keitä seuraan, niin ei kirkko kauhean vahvasti ole läsnä. Olisi todella hyvä oivaltaa, miten hyvä paikka sosiaalinen media olisi käydä keskustelua kristillisistä kysymyksistä ja puolustaa jäsenyyttä sekä ottaa kantaa.

Aalto-Setälän mielestä kirkko voi tehdä somessa hengellistä työtä.

– Se kuuluu heidän tehtäväänsä ja missioonsa, joten turha varoa.

Aalto-Setälän mukaan kirkon viestintä on usein virallista ja varovaista sekä hierarkkista. Sosiaalisen median toimintamalli on täysin päinvastainen.

– Vaatii valtavasti rohkeutta yksittäiseltä kirkkoherralta tai kappalaiselta tai rippikoulunvetäjältä heittäytyä. Heitä pitäisi kannustaa, että anna palaa vaan, vaikka virallinen viestintä olisi ihmeissään, mitä tapahtuu.

Aalto-Setälä liputtaa vapaaehtoistyöntekijöiden ja vaikkapa rippikoululaisten päästämistä kirkon somekanaville vastuuseen. Esimerkiksi YouTube-osaajat löytyvät helposti riparilaisten joukosta. Valtaa on annettava osaajille.

Eri välineillä on eri kieli

Kaikilla, jotka ovat kirkossa töissä, pitäisi Aalto-Setälän mukaan olla valmiudet osallistua ja keskustella sosiaalisessa mediassa.

– Ei se ole vain piispojen ja kirkkoherrojen tehtävä. Kirkossahan on noin 20 000 työntekijää ja heistä pappeja on vähemmistö. Se on yhteisö, jolla on vahva missio ja jossa ollaan pääsääntöisesti töissä jostain muusta kuin rahallisesta syystä. Sehän on aika otollinen porukka välittämään viestiä, jos vain osaisivat ja olisi lupa.

Aalto-Setälä tietää, mistä puhuu, sillä ennen Allerille Siirtymistään hän oli kirkollisen Kotimaa Oy:n toimitusjohtaja.

Hän siirtäisi kirkon asiakaspalvelua vielä paljon nykyistä laajemmin verkkoon.

– Kaikki, mikä nyt on offline, pitäisi olla digitaalisesti saavutettavissa. Kaikki kaavakkeet, lomakkeet, eroamiset ja liittymiset sekä varaukset ja perumiset rakentaisin yksinkertaiseen ja helppoon käyttöliittymään kännykällä käytettäväksi. Ihan kaikki. Ja niin hädänalaisille kuin testamenttikysymyksiä pohtivalle pitäisi pystyä antamaan online-vastaus.

– Mitä taas esimerkiksi seurakuntatalolta paikanpäältä saa, on henkilökohtaista, läheistä, lämmintä tukevaa. Sitä pehmeää kirkkoa, mitä somen sivuilta ei voi ikinä tavoittaa. Mikään ei korvaa kuitenkaan ihmisten välistä kohtaamista.

Somepelkoon lääkkeeksi käy koulutus. Aalto-Setälän mielestä sosiaalisen median välineillä on eroja, ne ovat ikään kuin erikielisiä.

– Sen tähden niissä täytyy olla eri ihmiset tai täytyy opiskella niiden kieli. On turha puhua Ruotsissa viroa. Moni kokee vielä mielihyvää siitä, että sama viesti työnnetään joka paikkaan ja ajatellaan sitten, että se on niin laajasti jaettu. Ei se mene niin.

Aalto-Setälä liputtaa vapaaehtoistyöntekijöiden ja vaikkapa rippikoululaisten päästämistä kirkon somekanaville vastuuseen. Esimerkiksi YouTube-osaajat löytyvät helposti riparilaisten joukosta. Valtaa on annettava osaajille.

Jos halusin ärsyttää kirkon työntekijöitä…

Aalto-Setälä puhuu myös asiakkuusajattelusta. Siitä hän puhui Kotimaa Oy:n toimitusjohtajanakin.

– Asiakkuusajattelu on ollut kirkossa aina vaikeaa. Jos halusin ärsyttää kirkon työntekijöitä, puhuin heille asiakkuusstrategiasta. Tiesin, että osan tekee mieli poistua aivan välittömästi siitä. Tulee apinareaktio. Tappele tai pakene. Mutta kirkossa he vaikenivat, eivät tapelleet eivätkä paenneet.

En ostaisi mainostoimistolta enää mitään, vaan antaisin työkalut seurakunnan työntekijöille ja rohkaisisin. Rakentaisin yhdessä viestejä ja käyttäisin osan siitä yhteisestä ajasta sen viestin julkiseen strategiseen pohdintaan eli että minkä takia ylipäätään se yhteisö on olemassa.”

Kirkon ei pidä Aalto-Setälän mielestä yrittää miellyttää väärin keinoin, vaikka eri kohderyhmille pitää osata puhua heidän omalla kielellään. Jos esimerkiksi aikuinen esittää nuorta, pieleen menee.

– Helsingin seurakuntayhtymähän on ostanut joltain isolta mainostoimistolta säännöllisesti jonkin ison kampanjan. Ne ovat olleet hienoja ja ajanhermossa, mutta liian kaukana seurakuntalaisen arjesta. En ostaisi mainostoimistolta enää mitään, vaan antaisin työkalut seurakunnan työntekijöille ja rohkaisisin. Rakentaisin yhdessä viestejä ja käyttäisin osan siitä yhteisestä ajasta sen viestin julkiseen strategiseen pohdintaan eli että minkä takia ylipäätään se yhteisö on olemassa.

Aalto-Setälän mielestä mainonnan ostajat miettivät liikaa myös kanavia sen sijaan, että miettisivät pikemminkin, mitä halutaan sanoa.

– Ei tarvitse olla SnapChatissa eikä kaikkien tarvitse tubettaakaan. Oleellisempaa on, että ylipäänsä on viesti ja että se on kohdistettu eri kohderyhmille tavalla, joka tuntuu heistä tutulta ja arvokkaalta.

Viestinnän muutos on kirkon mahdollisuus

Allerin toimitusjohtajan visiossa seurakuntalaisilla pitäisi olla mahdollisuus käydä keskustelua 24/7 esimerkiksi elämänvalinnoistaan. Jonkun kirkkoa edustavan on oltava aina tavoitettavissa. Välineajattelua voi siirtää jopa syrjään, tärkeintä on kohtaaminen ja asiaosaaminen tai Aalto-Setälän sanoin substanssi.

Poliisi ja puolustusvoimat käyttävät somea yhä paremmin ja paremmin.

– Näistä kolmesta instituutiosta kirkko pärjää nyt huonoimmin, koska sen viestintä on dogmaattista. Sellainen eetos ei toimi digitaalisessa viestinnässä.

– Ei ole niin väliä, mikä se kanava on, jos valjastettaisiin kirkon joukko pohtimaan sisältöä, jolla olisi oikeasti suomalaisille merkitystä, Aalto-Setälä jatkaa ja ehdottaa sisällöksi yhtä sanaa: armo.

Toisin sanoen kirkolla on hänen mukaansa sisältö, mutta ongelmia on sen muotoilemisessa.

– Mitä jos kirkon viestintä olisi palvelujournalismia? Se olisi ihmisille, jotka ovat hädänalaisessa tilanteessa tai valinnan hetkellä. Jos siihen olisikin online-apu.

Erilaisia virityksiä jo onkin, esimerkiksi Palveleva Netti, mutta Aalto-Setälä puhuu paljon kokonaisvaltaisemmasta näkökulmasta.

– Jos viestintä on hierarkkista, kanavakohtaista ja yksisuuntaista, jää huomioimatta, että viimeisen 10 vuoden aikana viestintä on muuttunut. Siitä on tullut kokonaan dialogista ja reaaliaikaista. Tämä on todella hieno mahdollisuus instituutioille, joilla on noin iso missio, kuten lähimmäisenrakkaus ja armo.

Haastattelu: Ville Kormilainen

Koonnut jutuksi: Johannes Ijäs

Dinglen Jokinen: Älä anna pelon pilata onnistumista somessa

Juho

Suomen suurimman sosiaalisen liiketoiminnan asiantuntijayrityksen Dinglen toimitusjohtaja Juho Jokinen kertoo, että hänen vaimonsa osallistui hiljattain seurakunnan sylivauvakerhoon.

Kerho oli tarkoitettu pienten lasten äideille. Sillä on Facebook-ryhmä, joka on Juho Jokisen mielestä hyvä esimerkki hyödystä, jonka seurakunta voi somesta saada.

– Sylivauvakerho kestää vuoden, mutta Facebook-ryhmä toimii edelleen aktiivisesti. Sen osallistujat tukevat toisiaan ja tällä hetkellä puhuvat siitä, miten nyt 1½ -2-vuotiaat lapset voivat. Siellä on myös pastori mukana ryhmässä. Hän on mukana keskustelussa ihan kanssaeläjänä, ei enää viran puolesta vaihdettuaan työpaikkaa.

– Vuoden kestävä sylivauvakerho yhtäkkiä saattaa jatkuakin kymmeniä vuosia tämän ryhmän myötä. Seurakuntatoiminta sai uuden ulottuvuuden, Jokinen toteaa.

Juho Jokinen nimeää seurakunnan perustehtäväksi yhteen kokoontumisen ja leivän murtamisen. Toiminnan ytimessä on yhteisö. Jokisen mielestä seurakuntien läsnäolo sosiaalisessa mediassa voi pidentää ja syventää yhteisöllisyyden kokemista. Näin käy esimerkiksi, kun rippikouluryhmälle luodaan Facebook-ryhmä heti kun tiedetään, keitä ryhmään kuuluu. Parhaassa tapauksessa ryhmä voi pysyä aktiivisena hyvinkin pitkään, vaikka läpi elämän.

– Työntekijöille tämä on tietenkin uusi haaste. Pitää miettiä, että onko pastorilla tai nuorisotyöntekijällä siellä proaktiivinen rooli eli että hän myös itse tuottaa aktiivisesti sisältöä.

Jokinen alkaa visioida myös, että vastasyntyneelle luotaisiin kasteen yhteydessä Facebook-profiilin kaltainen digitaalinen profiili omaan kirkon kanavaan. Tätä kautta saisi tietoa seurakunnan toiminnasta, sylivauvakerhosta, nuorten toiminnasta, rippikoulusta ja niin edelleen.

– Voisi mahdollisesti sitten myös verkostoitua muitten samana vuonna tähän seurakuntaan liittyneiden kanssa, jolloin ihmisen elämää seuraisi sosiaalinen media tai verkosto. Vähän niin kuin sähköinen kirkonkirja, Jokinen innostuu.

– Tämä on nyt vähän tämmöistä utopiaa ja vaatisi ehkä oman sosiaalisen median tekemisen. Mutta jos kirkon, seurakunnan, tehtävä on olla uskovien yhteisö, mikä Raamatusta asti määritellään, niin kaikki yhteisöt toimivat nykyisin digitaalisesti. Jos olet jalkapallojengissä, teillä on varmasti nimenhuuto.com:issa tai jossain se jengin ryhmä. Miksi kaikilla seurakunnalla ei olisi tällaista, on minusta validi kysymys.

Sosiaalisessa mediassa olo on ytimeltään läsnäoloa, sisällön tuotantoa, vastaamista tai keskusteluun tarttumista. Se on siis juuri sitä, jossa seurakuntien työntekijät ovat vahvoja ja joihin heidät on koulutettu. Saattaa puuttua vain uskallus kokeilla välineitä.

Rakennettava pienin askelin

Juho Jokinen kertoo lukeneensa tiedotusvälineistä, että seurakunnat ovat panostaneet henkilöstön koulutukseen. Koulutusta tarvitaan myös sosiaalisen median käyttöön. On esimerkiksi tutustuttava eri some-kanaviin.

– Tarvitaan peruskoulutusta siitä, että tiedetään, miten ne toimivat. Näin saadaan ehkä aikaan omaehtoista totuttelua. Sitten toinen puoli on aktiivinen virallinen oikea toiminta. Seurakunnan pitäisi katsoa, mitä asioita heillä on nykytoiminnassa, jotka hoituisivat kätevämmin sosiaalisen median kanavien kautta.

Jos lähtee ensin tavoittelemaan täydellistä jäsenyyttä, se menee mönkään, koska ei tiedetä, mitä ihmiset somessa luontevasti tekevät. Sen takia kannattaa rakentaa pienin askelin. Sitten kun huomataan, että jokin toimii, voidaan ottaa isompia askelia ja tehdä teknologiaan investointeja.

Juho Jokinen uskoo, että myös kovissa työpaineissa kamppailevassa diakoniatyössä moni asia saattaisi sujua hyvin sosiaalisessakin mediassa.

– Tietysti kuulostaa pahalta, kun kysyy, voiko ihmisiä ”heittää” digitaaliseen kanavaan, mutta se voi olla ihan validi tapa. Meillä on monia ihmisiä, jotka saavat paljonkin tukea verkon kanavista. Miksei seurakunta voisi sitä tarjota?

– Tosin ymmärrän sen hyvin, että ei varmasti mene läpi, jos esimerkiksi diakoniatyö on niin tukossa, että on jonot koko ajan ja sitten sanotaan, et nyt teidän pitäisi auttaa myös verkossa.

Jokisen vinkki tilanteeseen ovat sosiaalisen median pilotit. Kerätään seurakunnan työntekijöistä vapaaehtoisten joukko, jotka lähtevät miettimään jonkin toiminnan organisoimista sosiaalisen median kautta. Heille varataan seurakunnan johdon toimesta aika ja laitteet kokeiluun.

– Sitten kokoonnutaan välillä yhteen valmentajan kanssa jakamaan kokemukset ja kertomaan, mitä tapahtui ja miltä tuntuu. Porukalle pitää luoda yhteisiä tavoitteita ja sitoumuksia. Samassa veneessä oleminen ruokkii itseään ja usein tulosta rupeaa syntymään.

Johtajan esimerkki on tärkeä

Juho Jokisen mukaan sosiaalisessa mediassa olo on ytimeltään läsnäoloa, sisällön tuotantoa, vastaamista tai keskusteluun tarttumista. Se on siis juuri sitä, jossa seurakuntien työntekijät ovat vahvoja ja joihin heidät on koulutettu. Kirkon työntekijät voivat olla perustaidoiltaan jo askelen monia edellä. Saattaa puuttua vain uskallus kokeilla välineitä.

– Nämä ovat toki aina ihmisaikaa vieviä asioita. Jos tähän ei ole sellaista luontaista himoa tai kiinnostusta, silloin aika pitää vain kalenteroida. Usein kun sen kalenteroi, luonnollinen kiinnostus syntyy. Se on vähän niin kuin mikä tahansa seurakuntatoiminta. Jumalanpalvelukseenkin luultavasti tulee, jos on käynyt kymmenen kertaa aikaisemmin. Juuri edelläkävijäryhmien kautta olemme saaneet organisaatiot uskaltamaan tehdä asioita.

Jokinen arvioi, että seurakunnissa on paljon työntekijöitä, jotka miettivät, mitä esimiehet ajattelevat, jos he tekisivät työtään aktiivisesti somessa.

– Ei ole pakollista, että kaikki kirkkoherrat menevät Facebookiin tai Twitteriin, mutta pitää osoittaa työntekijöille, että se on sallittua ja kannustaa siihen, että se on suositeltavaa. Ja paras tapa siihen on tietysti esimerkki. Sen osoittaminen ehkä myös vapauttaa ilmapiiriä.

Joukko pieniä tekoja voi saada organisaation muuttumaan aktiiviseksi. Sosiaalisen median työssä saavutetuista onnistumisista pitää myös kertoa.

– Kun seurakunnan työntekijöistä suurimmalla osalla on palvelufunktio työssään, sosiaalinen media on äärettömän kätevä kanava tehdä työtä. Jos some-alusta ei ole vieras, se on huomattavan nopea tapa hoitaa asioita. Kun tämä oivallus syntyy, se toimii ja lähtee toimimaan.

Jokinen kuitenkin lisää, ettei seurakunnan rooli ole promota tai pakottaa työntekijöitä sosiaalisen median kanaviin.

Tämä ei vaadi strategian tai seurakunnan perustehtävän muutosta, vaan tämä on perustehtävän tekemistä digitaalisessa verkossa.

– Mutta jos kirkon tavoite on, että mahdollisimman moni mahdollisimman tehokkaasti kuulee asiat, nämä ovat tehokkaita kanavia. Sitten jos ajattelee yhteisöllisyyden hyötyä, somessa kaikki näkevät toisensa eli myös toiset vastaanottajat.

Ei vaadi perustehtävän muutosta

Jokisen kokemus on, että suurin este sosiaalisessa mediassa toimimiselle on pelko – pelko esimerkiksi työpaikan menettämisestä tai pelko huonoon valoon joutumisesta. Pelko siitä, mitä kollegat sanovat.

– Vastuu on kuitenkin johdolla. Johdon pitää ymmärtää, että toiminta somessa on kannattavaa ja järkevää. Jos meidän tehtävämme on kokoontua yhteen ja murtaa leipää, se onnistuu digitaalisessa kanavassa äärettömän hyvin. Johdon pitää ymmärtää tämän verran näistä kanavista. Sen jälkeen johdon pitää aktiivisesti kommunikoida, että tämä on sallittua, toivottavaa ja että työntekijöinä löydätte keinon olla siellä aktiivisia ja tehdä siitä seurakunnan perustehtävää.

– Tämä ei vaadi strategian tai seurakunnan perustehtävän muutosta, vaan tämä on perustehtävän tekemistä digitaalisessa verkossa. Sen kun sanoo ääneen kirkkoherra, sieltä toivottavasti ainakin nuorempi sukupolvi uskaltaa tehdä asioita.

On kolme asiaa, jotka määrittelevät, mitä työntekijä saa sosiaalisessa mediassa tehdä. Yksi on Suomen laki, toinen on työsopimus ja kolmas lojaliteettivelvote eli työntekijän on toiminnassaan vältettävä kaikkea, mikä on ristiriidassa hänen asemassaan olevalta työntekijältä kohtuuden mukaan vaadittavan menettelyn kanssa.

– Tämä kohtuuden mukaan vaadittava menettely kyllä sallii ihan kaikkien kanavien käytön.

Viisi minuuttia ja olet somepappi

Johtotason henkilöille Jokinen on monesti sanonut, että puolikin tuntia viikossa aktiivista some-läsnäoloa riittää.

– Se on aika iso satsaus, ei pidä vähätellä. Se on viisi minuuttia päivässä. Kun pääsee siihen, että kanava on tuttu ja se on mobiililaitteessa, viidessä minuutissa tekee jo aika paljon, kun se on tavoitteellista. Eli kirjaudut sisään Twitteriin, luet muutaman viestin ja kirjoitat yhden tviitin. On mennyt kaksi ja puoli minuuttia. Sitten avaat Facebookin, katsot ne muutamat jutut, kirjoitat yhden julkaisun. Tähän on mennyt toinen kaksi ja puoli minuuttia. Kun tekee näin puoli vuotta, olet yhtäkkiä somepappi.

– Aloitusta ei kannata tämän kummemmin tehdä. En suosittelisi myöskään mitään diakonissan kyselytunteja kello kahdesta kuuteen Facebook-sivulla, vaan nimenomaan henkilökohtaisen profiilin ja preesenssin luomista ja sen kautta somessa elämistä.

– Se määrä yksityisyyttä annetaan julki, minkä haluaa antaa ja turvallisuus otetaan huomioon. Ei siellä kotiosoitetta eikä henkilökohtaista puhelinnumeroa kannata pitää. Julkisen palvelun työntekijän pitää tällaiset asiat miettiä. On hyvä sopia esimiehen kanssa, mikä se someaika on ja onko se jostain pois.

Seurakunnasta sosiaalisen median koulutukseen kannattaa kerätä muutaman hengen etujoukko. Heille annetaan ensi alkuun esimerkiksi puoli tuntia viikossa työaikaa some toimintaan. Jos työ toimii seurakunnan tavoitteiden mukaisesti, tämän jälkeen työaikaa voi antaa lisää.

Jokinen muistuttaa yhä uudestaan, että sosiaalisessa mediassa ei ole pakko olla. Jos mukaan lähtee, kanavavalintojen miettimiseen ei kannata haaskata liikaa energiaa.

– Varmaan suurin osa ravistaa hihastaan oikean vastauksen, kun kysytään, missä suurin osa seurakuntalaisista on, Jokinen sanoo ja viittaa Facebookiin.

On kuitenkin selvää, että nuoret tavoittaa tällä hetkellä esimerkiksi Instagramissa. Twitterissä on läsnä paljon asiantuntijoita ja vaikuttajia.

– Määräävä tekijä on, missä seurakunnan ihmiset ovat. Toinen tekijä on, mihin oma sisältö sopii. Jos on innostunut valokuvaamisesta, kauneudesta, estetiikasta, Instagram on luultavasti oikea kanava. Jos on kiertävä työ, vaikka nuorisotyöntekijä, joka on jatkuvasti kaupungilla ja kaduilla, SnapChat on varmasti hyvä kanava. Jos on joku talousasioista vastaava, LinkedIn rupeaa myös olemaan tärkeä kanava. En asettaisi paineita, että pitää olla joka paikassa. Kenenkään muun ei tarvitse olla joka paikassa paitsi somekonsultin.

Haatattelu: Ville Kormilainen

Koonti jutuksi: Johannes Ijäs

Kuva: @Dingle

Sosiaalinen media paransi nokialaisten ja seurakunnan välit

marko

Pienehköllä Nokian seurakunnalla on Facebook-tykkäyksiä enemmän kuin millään muulla paikallisseurakunnalla. Yhtymistäkin vain Tampereella on enemmän.

Tästä voi ”syyttää” Nokian seurakunnan entistä tiedottajaa Marko Honkaniemeä ja hänen apureitaan. Kaikki lähti liikkeelle seurakuntakeskuksen seinille laitetuista mainoksista, joihin oli kirjoitettu iskulauseita. Niistä tuli maankuuluja. Mainoksia alettiin julkaista myös seurakunnan Facebook-sivuilla. Sitä kautta ne levisivät laajalle. Moni muistanee esimerkiksi banderollin ”Vältä jouluruuhkaa – tule kirkkoon jo nyt”.

Yksi Nokian banderolleista poltettiin vuonna 2013. Tekijöitä ei ole vieläkään saatu kiinni.

– Olin ihan maani myynyt sinä aamuna, kun nähtiin ne poltetun banderollin jäänteet. Lähestulkoon itkin. Ajattelin, että tämä homma loppuu tähän. Työkaveri tukipalvelujen puolelta kuitenkin sanoi, että uutta putkeen vaan, Honkaniemi muistelee.

Pian seurakuntakeskuksen seinällä oli jälleen banderolli: ”Liekkejä on monta, valo on yksi”.

Oivallus tuli kerran yhden kaverin suusta, kun hän sanoi, että nyt olette tehneet sellaisen homman, että pääsitte nokialaisten aamukahvipöytiin puheenaiheeksi.”

– Se kääntyi meidän hyväksi koko juttu. Tekisi mieli kiittää häntä, joka tuikkasi banderollin tuleen. Epäilen, että ne olivat pikkujätkien tulitikkuleikkejä, tuskin sen kummempaa, Honkaniemi sanoo.

Ne olivat kuitenkin vaarallisia leikkejä, seurakuntakeskus olisi voinut palaa.

Syvemmälle paikkakuntalaisten sieluihin

Tärkeämpää kuin Nokian seurakunnan Facebook-sivujen tykkäysten määrä, on se, mitä tapahtui seurakunnan ja kaupunkilaisten suhteelle.

– Banderollit olivat tavallaan sellainen sisäänheittotuote, jäänsärkijä, jonka avulla pystyimme uimaan syvemmälle paikkakunnan elämään.

Honkaniemi kertoo, miten seurakunta pääsi esimerkiksi yhteistyöhön urheiluseurojen ( mm. koripalloseura BC Nokia) kanssa. Fingerporin isä Pertti Jarla, vapaa-ajattelija alkoi myös tehdä banderolliyhteistyötä seurakunnan kanssa.

– Some tuli olennaiseksi osaksi seurakunnan tavoittavaa toimintaa. Oivallisuus tuli kerran yhden kaverin suusta, kun hän sanoi, että nyt olette tehneet sellaisen homman, että pääsitte nokialaisten aamukahvipöytiin puheenaiheeksi, Honkaniemi kuvaa.

Kun aikanaan Nokialla vaikutti Nokian herätys, seurakunnassa oli ilmapiiriongelmia.

– Vanha Nokia muistaa vielä ja ei hyvällä ne ajat. Kyllä siinä maine meni moneksi vuodeksi. Pahimmillaan Nokian herätyksen aikoihin seurakunta näyttäytyi riitelevänä ja eripuraisena. Että ei siellä muuta kuin tapella. Loppuvaiheista varsinkin, kun meno oli aika hurmoshenkistä, oli vastakkaiset leirit selkeästi, Honkaniemi muistelee.

Kun seurakunta tavoitti sosiaalisen median myötä kaupunkilaiset uudelleen, Honkaniemi huomasi myös työntekijöiden sisäisen ilmapiirin parantuneen.

– Meidän työilmapiiri oli siihen saakka osittain varmaan Nokia-mission ajoilta hyvin huono. Sosiaalisen median kautta tulleet asiat aiheuttivat selkeän suoristumisen. Koimme työyhteisönä ylpeyttä siitä, keitä olemme ja uskalsimme jopa sanoa, missä me olemme töissä. Työssä käytävillä tapasi iloisia ihmisiä. Oli hieno tekemisen meininki, se oli yhteinen juttu, Honkaniemi sanoo.

– Tuntui myös siltä, että en tee työtä pelkästään Nokian seurakunnassa vaan teen työtä koko kirkon puolesta. Somella ei ole maantieteellisiä rajoja, hän jatkaa.

AlkoHoly toi avun helteessä

Sosiaalisen median aktiivisuuden lisäksi Honkaniemi muistuttaa, että seurakuntien työntekijöiden pitää olla myös fyysisesti läsnä siellä, missä ihmiset ovat.

– Lähdetään tuonne oikeasti ulos seurakuntakeskuksesta. Me ainakin hämmästyimme, kun sellainen avautuminen alkoi, että he oikeasti haluavat olla kanssamme tekemisissä. Emme me olekaan se porukka, joka viimeisenä otetaan peliin, kun joukkue on valittu.

Kerran tapahtuma, johon seurakunta oli luvannut tuoda vesipulloja, peruuntui. Pullot jäivät lojumaan varastoon. Myöhemmin nokialaisella torilla talkoolaiset rakensivat toista tapahtumaa kuumassa helteessä. Seurakunnassa muistettiin vesipullot.

– Otin yhteyttä tapahtuman päällysmieheen. Sanoin, voisinko tuoda vesipulloja. Hän ilahtui jo siinä puhelimessa ihan täysin ja häkeltyi vielä enemmän, kun toimme pullot.

Pullossa luki ”Alkoholy, Nokian seurakunta”. Tästäkin tempauksesta seurakunta kertoi somessa ja lehdet kirjoittivat perässä.

– Osasimme hyödyntää tämän hyvän jutun. Kyllähän kirkko tekee valtavan määrän hyvää, kymmeniä ja satoja tuhansia hyviä tekoja. Ei sen tarvitse olla iso juttu, että siitä Faceen ottaa kuvan tai sanasen kirjoittaa. Sitä ei ehkä tarpeeksi edelleenkään osata tehdä. Kirkosta on kyllä maailman helpoin keksiä kaikkia negatiivisia juttuja, Honkaniemi sanoo.

Nokia_pilvi2

Jo pelkkä tykkääminen on kokoavaa toimintaa ja osallisuutta

Näkyykö seurakuntalaisten kasvanut luottamus kirkkoa kohtaan sitten toimintaan osallistumisessa?

– Joku vanha rovasti kysyi kerran, onko kirkossa käynti lisääntynyt, kun Nokian seurakunta on koko ajan julkisuudessa. Sanoin, että eipä varmaan eikä se ehkä ole realistinen tavoitekaan. Lähdemme siitä, että jos joku tykkää meidän päivityksestä, se on sitä osallisuutta ja kokoavaa toimintaa.

Marko Honkaniemelle viestinnällinen aktiivisuus on hiljattain poikinut myös uuden työpaikan, seitsemän ja puolen vuoden seurakuntatiedottajan työn jälkeen. Hän on nykyisin mainostoimisto Mainoskentän copywriter.

– Huomasin seurakunnassa, että voisin tällä alalla tehdä enemmänkin töitä.

Hän on silti välillä ideoistaan yhteyksissä myös vanhaan työpaikkaansa.

– Jos jotain mieleeni tulee, laitan viestiä, mutta en ole tyrkyttänyt.

Kirkon ja seurakuntien sosiaalisen median hyödyntämisessä Honkaniemi näkee paljon mahdollisuuksia. Hyvää työtä tehdäänkin jo siellä täällä. Honkaniemi kehuu esimerkiksi tamperelaisten otetta.

– Se on esimerkillistä toimintaa, mitä jäykkä seurakuntayhtymäkin voi tehdä. Heidän tyylissään on uskallusta ja rohkeutta.

Seurakuntien pitäisi Honkaniemen mukaan uskaltaa tarttua sosiaalisessa mediassa ihmisten arkisiin asioihin.

– Se jotenkin loistaa poissaolollaan Minua suoraan sanottuna ärsyttää sellaiset pyhäkoulumaiset mietelauseet, kun niitä tulee tarpeeksi usein Facebook-sivuille. Siinä ei kyllä ole paljon kohderyhmiä mietitty.

Somen pyörittäminen ei katso ammattinimikettä

Honkaniemi on huomannut, että nuorisotyöntekijöillä on seurakunnissa usein melko hyvää otetta sosiaaliseen mediaan. Esimerkiksi rippikouluryhmiä toimii somessa.

Kenellä sitten pitäisi olla vastuu seurakuntien some-toiminnan käytännön pyörittämisestä?

– Ei viestinnän palkattu ihminen ole aina välttämättä paras mahdollinen taidoiltaan tai tiedoiltaan. Se voi ihan hyvin olla nuorisotyöntekijä tai pappi. Se ei katso ammattinimikettä. Pitää katsoa kenelle asia sopii ja sovitella työtehtävät sen mukaan.

Nokian seurakunnalle ei ole tehty sosiaalisen median strategiaa tai suunnitelmaa, Honkaniemi tunnustaa.

– Menimme suin päin someen. Se ei ole huono juttu. Kokeilun kautta oppi. Sitä pystyy sitten muuttamaan virettä suuntaan ja toiseen. Kaikista suurin juttu on vaan se, että lähtee tekemään. Se kynnys on ylitettävä.

– Se on vieläkin kirkon työntekijöiden helmasynti, että ei pitäisi ajatella, mitä toiset meistä ajattelevat. Siihen itsekin aikanaan sorruin. Jos sitä miettii, se halvaannuttaa. Parempi on, että tekee vaan.

Banderolli-palloiluhalli

Frans-sonnin isäntä

Nokian seurakunta on käyttänyt myös Facebook-mainontaa hyväkseen suosituiksi osoittautuneiden päivitysten kohdalla. Joiltakin mainoksen saaneilta tuli tämän jälkeen tiukkaa palautetta.

– Tuli viestiä, että pitäkää turpanne kiinni, ei seurakuntien tarvitse mainostaa. Jatkoimme mainontaa. En ole ikinä ymmärtänyt sitä, miksi meidän täytyisi olla hiljaa ja emme saisi mainostaa.

Seurakunnassa myös mitattiin, miten erilaiset Facebook-päivitykset toimivat. Työ oli tavoitteellista.

Kun suuryritys Nokian puhelinliiketoiminta myytiin Microsoftille, Facebookin ilmestyi Nokian seurakunnan toimesta noin 100 000 henkeä tavoittanut teksti: ”Microsoftin seurakunta, ei kun…”.

 ”Kirkon viestintä on vähän liikaa niitä viikkoilmoituksia ja lippusten ja lappusten tekoa. Ei tiedottaja tai tiedotussihteeri saisi olla mikään esitepaja tai ilmoitussihteeri.”

– Microsoftin seurakunta oli tähtihetki, reagoimme nopeasti Nokian nimenmuutokseen. Pääsimme muun muassa A-studion loppukevennykseen, Honkaniemi muistelee.

– Meillä oli ohjenuorana toiminnassamme, että emme kuitenkaan loukkaisi ketään, tekisimme hyvän maun rajoissa. Teimme banderollit yhden graafikon kanssa valmiiksi. Huusin aina kirkkoherran paikalle, hän näytti usein peukkua ja sitten se lähti Facebookiin. Tämä ei olisi onnistunut, ellei minulla olisi ollut kirkkoherran ja talousjohtajan täydellinen tuki ja vapaat kädet.

– Kirkon viestintä on vähän liikaa niitä viikkoilmoituksia ja lippusten ja lappusten tekoa. Ei tiedottaja tai tiedotussihteeri saisi olla mikään esitepaja tai ilmoitussihteeri. Minäkin tein monta vuotta sitä työtä. En oikein vieläkään tiedä, mikä kypsytti tekemään toisenlaista viestintää.

Marko Honkaniemi tunnetaan Facebookissa myös Frans-sonnista, jolla on oma sivusto ja noin 6 500 fania. Frans on Suomen söpöin sonni. Honkaniemi kasvattaa mainostoimistotyönsä ohella ylämaan karjaa.

Teksti: Johannes Ijäs

Somegurun vinkit: Näin vältät nettiraivon

Kortesuo
Viime aikoina on puhuttu paljon nettiraivosta. Moni kuitenkin osaa keskustella sosiaalisessa mediassa aivan asiallisesti. Kouluttaja, tietokirjailija Katleena Kortesuo kertoo, miten se tapahtuu.
 
On lähdettävä liikkeelle asiallisen keskustelun tuntomerkeistä.
 
– Siinä ei ole kärkevyyttä ja siinä näkyy molemminpuolinen arvostus. Voidaan olla eri mieltä. Peilaillaan, ymmärretään, saatetaan silti pysyä omassa mielipiteessä.
 
Vaikka ei siis olisi samaa mieltä keskustelijan kanssa, toista ei tarvitse tyrmätä.
 
– Voi sanoa, että hyvä pointti, ymmärrän kyllä näkökulmasi, osuva perustelu tai kiitos hyvästä kommentista.
Jos ihminen on organisaation edustaja, hänelle sellainen viha on sallittua, joka kohdistuu esimerkiksi olosuhteisiin tai nimeämättömään ulkoiseen tahoon.
 
Kortesuon mukaan tunteetkin voivat näkyä. Ne saattavat olla sanavalintoja tai vaikkapa emojeita eli hymiö- ja kuvasymboleita. Voi myös käyttää erilaisia tunnetta kuvaavia sanoja kuten uu, aa, hehheh, tirsk tai huoh. Jos haluaa ilmaista suuttumusta, emojit toimivat hyvin. Toista ei voi lähteä sanallisesti haukkumaan.
 
– Jos ihminen on organisaation edustaja, hänelle sellainen viha on sallittua, joka kohdistuu esimerkiksi olosuhteisiin tai nimeämättömään ulkoiseen tahoon. Voi esimerkiksi olla vihainen ja surullinen turvapaikanhakijoiden salakuljettajille, koska ihmisiä hukkuu Välimereen. Jos ilmaisee vihaa yksilöä tai vaikkapa vähemmistöä kohtaan, ollaan sen sijaan vaarallisilla vesillä. Sitä ei pidä tehdä.
 
Milloin kannattaa lopettaa keskustelu?
 
Kun somessa saa vihaista viestiä, kannattaa vastata mahdollisimman positiivisesti, rakentavasti ja keskustelevasti.
 
– Aina pitää viestiä keskustelukumppanin näkökulmasta. Ihan turha esimerkiksi todistella Raamatusta mitään, jos toinen osapuoli ei usko Raamattuun. Kyllä se kuunteleminen on avainsana.
 
Kuunteleminen tarkoittaa esimerkiksi tarkentavia kysymyksiä tai toiselle vastaamista, jos hän kysyy jotain. Kuuntelun näkyy siitäkin, että esimerkiksi Twitterissä merkkaa kommentin suosikki-merkinnällä tai tykkää Facebookissa.
 
– Näin pystyy kuittaamaan, että nyt minä olen lukenut sen. Se on tapa kertoa, että olen läsnä. Kysymyksissä on tärkeätä, että ne ovat enemmän saattavia kuin tivaavia. ”Avaa ajatuksiasi” tai ”kerro enemmän” ovat saattavia kysymyksiä. ”Miksi ihmeessä luulet niin” on jo tivaava.
 
Mistä tietää, että keskustelu on syytä lopettaa?
 
– Jos toinen osapuoli reagoi hyvin vahvasti ja negatiivisella tunteella, kannattaa mieluummin kiittää ja toivottaa iloista päivänjatkoa. Jos oma pulssi nousee, pitää kanssa lopettaa. Siitä syntyy riita. jos itse ärtyy tai toinen on ärtynyt.
Ylipäätään toivon, että seurakuntien edustajia olisi enemmän somessa. Haluan lähettää rohkaisevan viestin. Jokainen ihminen jolla on lähimmäisenrakkautta ja tolkku päässä, osaa kyllä somessa käyttäytyä.”
 
Uskontokriittiset tuovat lisämausteensa
 
Organisaation edustajan kannattaa Katleena Kortesuon mukaan välttää sosiaalisessa mediassa sarkasmia, koska aina joku ottaa sen tosissaan. On eri asia, jos henkilö tunnetaan laajalti siitä, että hän käyttää viestinnässään ironiaa. Tämä vaatii kuitenkin usein viestijältä melko pitkän some-historian.
 
Kirkkoa, seurakuntia sekä niiden työntekijöitä some-keskustelijoina koskee Kortesuon mukaan aivan samat säännöt kuin muitakin organisaatioita.
 
– Noudata tavoitteitasi, viesti kohderyhmäsi mukaan, toteuta sitä tehtävää, jota olet tekemässä. Sinne ei mennä kiistelemään. Kyllähän kirkon työntekijöille lisämausteensa tuo porukka, joka on seurakunta- tai uskontokriittistä. On eri asia olla porkkananviljelijä. Ei heillä ole vastustajia.
 
– Ylipäätään toivon, että seurakuntien edustajia olisi enemmän somessa. Haluan lähettää rohkaisevan viestin. Jokainen ihminen jolla on lähimmäisenrakkautta ja tolkku päässä, osaa kyllä somessa käyttäytyä, Kortesuo lisää.
 
Näkyykö sosiaalisessa mediassa, että kirkossa on yli 20 000 työntekijää ja 4 miljoonaa jäsentä?
– Ei se näytä siltä. Ehdottomasti enemmän pitäisi saada seurakuntien väkeä sosiaaliseen mediaan. Esimerkiksi pastori Aija Pöyri (@aijjaa) on hyvä esimerkki, kuinka voi toimia omana persoonanaan aidosti ja välittävästi. Hän kohtaa erinomaisen hyvin ja ihmislähtöisesti toisia ihmisiä somessa. Siinä on niin sanotusti lähetyskäsky kohdillaan.
Teksti: Johannes Ijäs

Ensimmäisenä piispana Twitterissä − Epäröin kauan

Espoon piispa Tapio Luoma ehätti suomalaisista piispoista ensimmäisenä Twitteriin. Hänet tunnetaan mikroblogipalvelussa muun muassa twaarnoista eli kirkkovuoden ajankohtaiset ajatukset twiitit mittaiseksi saarnaksi tiivistävistä viesteistä. Mitä sitten ovat twermonit, ja miksi piispat harvoin yltyvät keskustelemaan somessa? Somempi seurakunta -blogi selvitti.

 Mikä oli ensimmäinen kokemuksesi sosiaalisesta mediasta?

Espoon piispaEnsimmäinen some-kokemukseni taisi olla liittyminen Facebookiin keväällä 2009. Opiskelukaverini Ulla Lötjönen kutsui minut mukaan, ja pian löytyi kontakti moniin vanhoihin mutta myös uusiin tuttavuksiin.

Missä sosiaalisissa medioissa olet läsnä?

Facebookissa olen yksityishenkilönä mutta myös viran puolesta. Piispan roolissa olen myös Twitterissä.

Mikä sai sinut lähtemään mukaan Twitteriin ensimmäisenä suomalaisena piispana?

Sain monia kannustavia viestejä, että piispallista läsnäoloa Twitterissä kaivataan. Epäröin kauan, koska Twitterin idea ei oikein tahtonut minulle aueta – Facebook oli minusta ymmärrettävämpi. Lopulta rohkaistuin lähettämään ensimmäisen twiittauksen.  Oli yllättävää havaita, että lyhyet viestit saivat huomiota ja niitä kuulin monen jopa odottavan.

Miten löysit #twaarnan?

Pian Twitter-tilin luotuani kuulin #twaarnasta, jota oli ideoitu tietojeni mukaan ainakin Mäntsälässä, siis hiippakuntani alueella.  Myös twaarnaamiseen tarvitsin vähän kannustusta ennen kuin rohkenin ensimmäisen mikrosaarnan julkaista. Kieltämättä ilahduin twaarnojen saamasta vastaanotosta ja myös siitä, että kuka tahansa voi pienessä tilassa ilmaista sen, mikä pyhäpäivän aiheessa puhuttelee. Twaarnaaminen on erinomainen keino opetella sanomaan lyhyesti ja ymmärrettävästi suuria ja tärkeitä asioita.

Mikä sukua sille on #twermon?

Pitäisin #twermonia #twaarnan englanninkielisenä siskona tai veljenä. Kyseinen tunniste lienee ollut käytössä Twitterissä jo pitkään ja törmäsin siihen sattumoisin. Jonkun kerran olen julkaissut #twermoneja lähinnä ajatellen Espoon hiippakunnan ystävyyshiippakunnan, Skotlannin episkopaalisen kirkon Edinburghin hiippakunnan väkeä. On ollut kiintoisaa vertailla suomen ja englannin kieliä ja niiden hieman toisistaan poikkeavia ilmaisumahdollisuuksia.

Millainen sija kirkon lähetyskäskystä nousevalla julistuksella on tai voisi olla somessa?

Ajattelen kirkon kaiken toiminnan ja elämän, ei vain julistuksen, nousevan Jeesuksen lähetyskäskystä.  Siinä hän ei kehota seuraajiaan lämmittelemään omissa piireissä mukavissa ja varmoissa oloissa vaan hän kannustaa avautumaan ulospäin ja kohtaamaan jatkuvasti uusia haasteita, jotta hyvä sanoma Jumalan rakkaudesta vaikuttaisi kaikkialla. Kirkon olemukseen kuuluu olla läsnä siellä, missä ihmiset ovat, ja siksi some on mitä luonnollisin nykyaikainen toimintaympäristö.

Piispat eivät ehdi somessa paljon keskustella, pitäisikö edes?

Minusta on tärkeää, että piispakunta on edustettuna somessa. Piispan viran näkökulmasta somessa on se hankaluus, että keskusteluissa pitäisi pystyä nopeuteen, jatkuvaan seurantaan ja kommentointiin. Omalta osaltani huomaan päivitysten kirjoittamisen edellyttävän niin suurta harkintaa, että vastaan tulevat ajankäytön rajoitteet. Siksi en pysty kovin tiiviiseen keskusteluun mahdollisten kommentoijien kanssa.

Millaisena näet sosiaalisen median roolin Espoon hiippakunnan seurakunnissa?

Omassa hiippakunnassani huomaan sosiaalista mediaa käytettävän havaintojeni mukaan vilkkaasti. Esimerkiksi useimmilla seurakunnilla on oma Facebook-sivu ja Twitterissäkin ollaan mukana. Pidän sosiaalista mediaa tärkeänä yhteydenpidon ja yhteisyyden kokemuksen vahvistamisen välineenä.

Entäpä tuomiokapitulin työssä?

Tuomiokapitulimme on jo muutaman vuoden ajan ollut aktiivisesti mukana sosiaalisessa mediassa. Yhdessä myös pohdimme, millä tavalla läsnäoloamme somessa on syytä kehittää ja millaisia mahdollisuuksia se omalle työllemme antaa.

Onko tuomiokapitulilla somesäännöt tai strategiaa?

Omalla tuomiokapitulillamme ei ole erikseen laadittuja somesääntöjä eikä erillistä strategiaa. Työnjakoja on sovittu sen suhteen, kuka huolehtii tuomiokapitulin Facebook- ja Twitter-päivityksistä. Tuoreimman toimintalinjauksen mukaisesti Espoon hiippakunnan tuomiokapituli vahvistaa Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa tukemalla hiippakunnan seurakuntia. Tässä tehtävässä tuomiokapitulin ja sen henkilöstön mukana olemisella somessa on oma tärkeä merkityksensä.

Ketä tai mitä edustat sosiaalisessa mediassa?

Vaikka minulla onkin Facebookissa yksityinen tili, olen viime aikoina tehnyt päivityksiä pääsääntöisesti piispasivuillani. Twitterissä olen mukana ennen muuta piispana. Viran luonne vaikuttaa melko paljon siihen, miten yksityishenkilönä some-maailmassa päivityksiä teen. Koen edustavani kirkkoa ja kirkon asiaa sekä tietysti piispana että myös kristittynä yksityishenkilönä.

Mistä olet saanut iloa somessa?

Monesta asiasta olen oppinut paljon uutta. Yhteydenpito jo vuosikymmeniä sitten tapaamiini ihmisiin on helppoa. Toisinaan kiinnostavat ajatustenvaihdot tapahtuvat somessa. Ja joka vuosi hämmästelen, miten hyvältä pelkät syntymäpäiväonnittelut voivat tuntua.

Missä olet mielestäsi somessa epäonnistunut?

Harkittuja päivityksiä olisin voinut tehdä useamminkin, mutta valitettavasti ennen muuta ajanpuute estää vahvemman sitoutumisen niiden mahdollisesti herättämään keskusteluun osallistumisen. Pitäisin nimittäin ihanteena, että somen idean mukaisesti en ainoastaan herättäisi ajatuksia vaan osallistuisin myös niiden jatkotyöstämiseen.

Pitäisikö kirkon ottaa sosiaalinen media mielestäsi paremmin haltuun?

Omasta mielestäni kirkkomme on onnistunut mainiosti somen haltuun ottamisessa. Ennakkoluulottomasti on menty mukaan erilaisiin somen muotoihin ja niissä etsitään luovia läsnäolon tapoja. Nyt on minusta oleellista pysyä nopean kehityksen kyydissä ja säilyttää avoimuus ja ennakkoluulottomuus.

Toimittaja: Jan Ahonen

Kuva: evl.fi/kuvapankki Aarne Ormio

Liedossa some herätteli ihmisten alttiutta auttaa


WP_20150904_006Monet seurakunnat Suomessa miettivät tällä hetkellä keinoja auttaa Suomeen tulevia turvapaikanhakijoita. Arkkihiippakunnan Liedon seurakunnan seurakuntatalossa 50 henkeä on saanut hätämajoituksen.

Mukana on muutamia perheitä, joitakin nuoria naisia ja miehiä. Lietolaiset ovat lahjoittaneet vaatteita ja tarvikkeita. Turvapaikanhakijat ovat hätämajoituksessa neljä yötä. Väkeä on majoittunut myös Lietoon kuuluvaan Tarvasjoen seurakuntataloon.

Keskiviikkona Turun arkkihiippakunnan piispat olivat lähettäneet uutiskirjeen arkkihiippakunnan työntekijöille ja luottamushenkilöille. Siinä piispat kehottivat oman hiippakuntansa seurakuntia toimimaan ripeästi turvapaikanhakijoiden auttamiseksi ja listasivat konkreettisia toimenpiteitä.

Liedon seurakunnan kirkkoherra Risto Leppänen oli jo ollut Liedon kuntaan yhteydessä ja kysellyt, mitä kunta tekee ja mitä seurakunta voisi tehdä. Piispojen kirje antoi selkänojan ja rohkaisi toimimaan nopeasti.

Risto Leppänen alkoi toimia yhdessä työntekijöiden, luottamushenkilöiden ja vapaaehtoisen kanssa omassa seurakunnassaan. He olivat yhteydessä muun muassa Suomen Punaisen Ristin Turun vastaanottokeskukseen, kunnan sosiaalitoimeen ja paikalliseen SPR:ään. Asiat edistyivät. Jo samana iltana Risto saattoi laittaa Twitteriin viestin, jossa hän kertoi, että seurakunta on valmis auttamaan.

”Liedon seurakunta on valmis tarjoamaan #hätämajoitus’ta ja apua. #turvapaikanhakija #pakolaiskriisi #kirkko”, Leppänen päivitti. Twitteristä tieto levisi, esimerkiksi MTV teki uutisen Liedon seurakunnan toiminnasta.

Seurakunnan työntekijät kokoontuivat ja tekivät suunnitelman toimenpiteistä. Kokouksen aikana SPR vahvisti, että Lietoon saapuu jo samana iltana noin viisikymmentä turvapaikanhakijaa. Jo muutamien tuntien päästä salissa oli patjat, vapaaehtoisia tuomassa vaatteita ja tavaroita sekä järjestelemässä niitä. Paikalliset viranomaiset olivat nopeita ja kunnanjohtaja oli tukena toiminnassa koko ajan.

Tiedottaja keskitti työaikaa someen

Asioiden edistymisestä ja tunnelmista kerrottiin aktiivisesti seurakunnan Facebook-sivuilla ja työntekijöiden omissa profiileissa. Seurakunnan tiedottaja Johanna Hörkkö-Granö keskitti työaikansa tähän. Hörkkö-Granö huolehti seurakunnan sisäisestä viestinnästä ja laati tiedotteita työntekijöille, luottamushenkilöille ja medialle. Työntekijöiden kesken sovittiin, että tilanteesta viestitään avoimesti, mutta turvapaikanhakijoiden yksilöllisyyttä suojaten.

– Sosiaalinen media mahdollisti vapaaehtoisten nopean rekrytoinnin ja esimerkiksi vaatekeräyksen. Facebook-päivityksen perusteella paikalle tuli muun muassa tulkki, ruoanlaittajia ja monia vapaaehtoisia. Some herätti paikalliset verkostot ja synnytti myötätunnon aallon, Risto Leppänen kuvaa somen merkitystä.

– Partiolaiset organisoivat yövalvonnan. Facebook-viestintä tavoitti muun muassa paikallisia kurdiperheitä, jotka tulivat juttelemaan turvapaikanhakijoiden kanssa. Liedon pallo järjesti lauantaina jalkapallo-ottelun. Meidän voima oli se, että reagoimme nopeasti ja pystyimme kokoamaan erilaiset toimijat yhteen. Sosiaalinen media teki auttamisesta alttiimpaa ja nopeampaa, Risto Leppänen sanoo.

Lietolaisten nuorten nettipalstalla on myös ollut kriittistä keskustelua ja huolta turvapaikanhakijoista. Kunnan ja seurakunnan nuoriso-ohjaaja ovat käyneet nuorten kanssa keskustelua.

– Saimme tukea myös hiippakunnan someviestinnästä. Arkkihiippakunnan sivuilla viestittiin aktiivisesti ja myös piispan päivityksiä jaettiin, Leppänen kertoo.

Turun piispa Kaarlo Kalliala kävi Liedossa lauantaina, ja kertoi tilanteesta Facebookissa muun muassa näin: ”Kävin tänään Liedon seurakuntatalolla. Lietolaisista lähti liikkeelle auttamisen ja välittämisen vyöry. Kiitos teille! Tehkää edelleenkin evankeliumista totta, koettavaa ja tuntuvaa!” Valokuvassa piispa oli jakamassa ruokaa yhdessä muiden vapaaehtoisten ja seurakunnan työntekijöiden kanssa.

Piispa päivitti vierailustaan myös Twitterissä: ”Kävin Liedossa, mistä lähti liikkeelle välittämisen vyöry. Totta, koettavaa, tuntuvaa. #lieto #kirkko #pakolainen”

– Nopeasti eteen tullut uudenlainen tilanne on edellyttänyt työntekijöiltä joustavuutta ja erilaisia työjärjestelyjä. Piispan konkreettinen tuki auttoi jaksamaan, Risto Leppänen kertoo.

Arkkihiippakunnassa monet seurakunnat ovat aktivoituneet auttamaan turvapaikanhakijoita. Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä antaa Heinänokan leirikeskuksen pitkäaikaisempaan käyttöön SPR:llä. Sinne mahtuu noin 100 turvapaikanhakijaa ja se on käytettävissä kevääseen asti. Liedon turvapaikanhakijoiden on määrä siirtyä Heinänokkaan alkuviikosta.
Teksti: Johannes Ijäs
Kuva: Mari Leppänen

Somekuningas Enbuske siedättää yhä itseään

imageToimittaja Tuomas Enbuske puhui hiljattain Digitalist-tapahtumassa otsikolla ”Minä olen media”. Jotkut loukkaantuivat sosiaalisessa mediassa ja pitivät aihetta rehvakkaana.

Enbuske hallitsee useat some-välineet. Parhaiten hänet tunnetaan tviiteistä eli Twitterin käyttäjänä. Hänellä on Twitterissä suomalaisittain huikeat yli 122 000 seuraajaa.

Maamme sanomalehdistä ainoastaan Helsingin Sanomilla on tätä suurempi levikki. ”Minä olen media” on Enbusken kohdalla totta. Sitä paitsi hänet pyydettiin puhumaan tällä otsikolla. Se ei ollut oma valinta.

Oli aika, jolloin Enbuskekin on ollut somessa aloittelija. Jokainen on. Häntä hävetti.
– Ja hävettää edelleenkin.

Häpeästä hän marssii yli määrällä ja siedättämisellä.

– Se koskee kaikkea muutakin. Muistan ensimmäisen kerran, kun oli jokin kriittinen juttu jossain lehdessä. Se tuntui, että koko maailma on lukenut sen ja hävetti ihan h***tisti. Mutta nykyään sitä ei edes mieti. Oikeasti ei mieti. Sen unohtaa. Häpeästä pääsee.

Somessa ihmiset tapaavat myös suuttua. Enbuske muistuttaa, että tunnin päästä he eivät ole enää aktiivisesti vihaisia. Moni jää harhaisena pohtimaan, että kaikki miettivät mölähdystä ja pitkään.

– Jos joku on suuttunut jostain, mitä en ole tarkoittanut pahalla, en voi sille mitään. Mutta kun olen sanonut jotain ja tajunnut, että se on tyhmää, minua on tietysti kaduttanut. Tosin minun on helppo sanoo, koska roolini on toisenlainen kuin tärkeitä instituutioita edustavan ihmisen. Edustan omia mielipiteitäni.

Osallistuminen oli alkuun hankalaa

Enbuskella on pohjoissuomalaisesta taustaa, jossa itsensä esiin tuominen ei ole luontaista. Esimerkiksi hänen äidillään ei ole Facebookissa profiilikuvaa, koska se on noloa.

– Hän ei ikinä kommentoi mitään, hän vain on siellä. Minä myöskin työstän, että pääsen eroon siitä, että itseään ei saa nostaa. Välillä se näkyy valitettavasti toisena ääripäänä, että sitä vetää överiksi.

Enbuske karrikoi, miten 10-20 vuoden päästä pörssiyhtiöiden johtajat ovat sellaisia, joiden Facebook-sivuhistoria on täynnä sikailubilekuvia.

– Kukaan ei koe siitä moraalipaniikkia, koska kaikista on somessa materiaalia. Eihän meillä ole tämän hetken Matti Alahuhdasta tai Jorma Ollilasta nuoruuden ryyppäyskuvia missään, mutta kohta heidän kaltaisistaan on.

Kadehdin niitä, jotka osaavat olla älykkäitä ja myönteisiä. Se on minun mielestäni parempaa somen käyttöä.

Alkuun Enbuskesta oli noloa, että ihmiset jakoivat Facebookissa omia kolumnejaan ja tekemisiään.

– Minulla oli tosi suomalainen suhtautuminen siihen, eli miten joku kehtaa hehkuttaa, että on tehnyt jotain. Mutta siitä piti vaan opetella pois. Nyt kerron siellä aina, mitä teen. Jos olen kirjoittanut blogiin, jaan sen sekä Facebookissa ja Twitterissä. Ylipäätään osallistun, mikä oli minulle aluksi intuitiivisesti tosi hankalaa.

Seiska some-malliksi

Enbuske myöntää olevansa somessa joskus aggressiivinen ja negatiivinen.

– Se taas johtuu somasta luonneviasta. Kadehdin niitä, jotka osaavat olla älykkäitä ja myönteisiä. Se on minun mielestäni parempaa somen käyttöä. Negatiivisuus ei ole kauhean mielenkiintoista, ellei ole todella mielenkiintoista sanottavaa.
Ihmiset pitävät hänen mukaansa myönteisyydestä. Hän ottaa vertailukohdaksi Seiskan.

– Se on myönteinen lehti. Se lähestyy asioita aina jotenkin positiivisen kautta verrattuna esimerkiksi Hymyyn, joka on aina negatiivinen. Niissä on ihan käsittämätön sävyero.

– Seiska on tosi konservatiivinen lehti arvomaailmaltaan. Todellakin rakkaus on rakkautta ja pettäminen on huono asia, mutta suhtautuminen ei myöskään ole mitenkään supermoralisoivaa. Hymyssä arvostan sitä, mitä he tekivät 1970-luvulla. He olivat varmaan tosi freesejä siinä ajassa, kun he todellakin tekivät toisenlaista kuin kaikki muut. Nyt niiden perusviesti on aina, että EU on paha, kaikki ovat pahoja ja julkkikset ovat liian rikkaita. – Kuten Seiskassa, sosiaalisessa mediassakin kannattaa olla myönteisempi.

Enbuske kertoo, että hän tajusi pitkän ajan jälkeen, että moni tulkitsee sen intuitiivisesti hänen some-päivityksiään negatiivisena, vaikkei hän tarkoita olla negatiivinen.

– Puhetapani on sen tyyppinen, että se tulkitaan negatiivisena. Haluisin olla myönteisempi, mutta sekin tuntuu sitten vähän feikiltä. En voi kuitenkaan olla muuta kuin mitä olen.

Enbuske nostaa myönteisyyden esimerkiksi Mikael Jungnerin, joka tulee somessa aina ”idealla sisään”.

– Toki hänkin saa tosi paljon shittiä, mutta hän on aina kuitenkin tosi myönteinen. Joskus harvoin hän v***lee jostain, mutta silloinkin se on ilon kautta ja oikeasti aiheesta.

Ajatuksen puolikas voi jalostua blogiksi

Enbusken läsnäolo ja vaikuttaminen sosiaalisessa mediassa ei alkuun ollut tietoista tai millään muodoin harkittua. Hän kutsuu sitä sekoiluksi.

– En ensinnäkään aluksi ymmärtänyt sosiaalisen median merkitystä, vaikka olin siellä aktiivinen. En tajunnut, kuinka nerokas keksintö se on. Olen tajunnut vasta viime aikoina, miten siellä ollaan. Vaatii tosi kovaa työtä ylipäänsä se, että kehtaa jakaa asioita. Sen takia tviittaan joka aamu ”Hyvää huomenta”, ihan sen takia että siedätän itseäni. Sitten se alkoi tulla sieltä, että aina kun saan jonkun ajatuksen, tviittaan sen, ajatuksen puolikkaankin.

Enbuske saa työhönsä hyötyä tviittaamalla.

– Jos joku Hesarin toimittaja kirjoittaa jonkun maailman fiksuimman kolumnin, hän valmistelee sitä kaksi viikkoa ja sen pitää olla maailman fiksuin analyysi Immosesta ja persuista. Minä ajattelen, että nyt tviittaan heti ajatukseni ja yleensä palasina ja keskeneräisenä. Kun sitten myöhemmin blogaan samasta aiheesta, olen saanut Twitteristä ajatuksia. Olen nähnyt, mikä on ihmisten yleisin reaktio siellä ja koetan sitten ajatella vähän eri kulmasta.

Enbusken mielestä yksi loistava some-haltuunotto on Ajankohtaisen Kakkosen keskusteluillat. Yle on onnistunut luomaan vanhaan, monen mielestä nuutuneeseen ohjelmabrändiin hyvän some-keskustelun. Myös nyttemmin Enbuskea paljon työllistävä MTV on hänen mielestään ottanut viime aikoinan livelähetysten ja somen yhdistämisen hyvin haltuun.

– Ajattelen niin, että jos minulla on radio- tai tv-ohjelma, sitä voi seurata samalla pelkästään somesta. Se ei ole mikään sivukanava. Tämä on tosi oleellista. Ei se toimi niin, että kehottaa jengiä laittamaan tv:n päälle.

Tuomas Enbuske seuraa monia ohjelmia pelkästään Twitteristä. Siinäkin pysyy kärryillä.

Ei tviittejä Immosesta

Enbuske ei tviitannut juuri lainkaan Olli Immosen kohutusta some-kirjoituksesta, jonka vuoksi kansanedustaja myöhemmin erosi määräajaksi eduskuntaryhmästään.

– Minusta se oli jotenkin niin läpikoluttu ja ennalta-arvattavaa, mitä ihmiset sanovat. En halunnut kirjoittaa siitä blogia. Mietin pitkään näkökulmaa siihen. Näkökulma oli se, että se oli niin kaukana sekä persuista että myöskin heistä, jotka järjestivät mielenosoitusta. Ihmiset, jotka järjestivät mielenosoitusta, tekivät sen hyväntahtoisesti. En halua pilkata sellaista, mutta samaan aikaan minua ärsytti tosi paljon, että tavallaan demonisoidaan yksi henkilö. Se massapsykoosi.

– Osa katsoi sitten tietysti, että Immonen on nyt uhri ja sekin on vähän hölmö ajatus. Hän on kansanedustaja ja vastuussa sanomisistaan ja on ihan oikein, että häntä kritisoidaan. Mutta hän on kuitenkin yksi stevari Oulusta, kaikella kunnioituksella. Jos 15 000 ihmistä on häntä vastaan mielenosoituksessa, se on vähän yhden ihmisen demonisointia. Toki ehkä ihan syystäkin.

Uskontokeskustelu kiertää usein kehää

Enbuske ei kaihda uskontoaiheitakaan somessa. Kärkevät, tai sellaisiksi tulkitut heitot, herättävät usein pitkiä keskusteluketjuja. Jotkut suuttuvat, toiset tykkäävät.
Uskontokeskustelut kiertävät Enbusken mielestä usein kehää. Jos puhutaan Jumalan olemassaolosta tai uskonnonopetuksesta, väittelyissä on samat argumentit.

– Minulla tulee mieleen masentavat kehää kiertävät keskustelut, joihin ei yleensä osallistu kirkon edustajat. Kirkon edustajathan ovat yleensä järkevämpiä argumentaatiossa.

Kirkon henkilöistä Enbuske mainitsee seuraavansa esimerkiksi pastori Kari Kanalaa ja poppipappia, jolla hän tarkoittaa Mikko Salmea.

– Saatan minä seurata kirkkoakin, en muista, mutta ei sieltä koskaan mitään mielenkiintoista tule. Niin kuin firmoilta yleensäkin harvoin, koska ihmisiä kiinnostavat ihmiset.

Enbusken mielestä seurakuntienkin kannattaa olla ja mennä someen henkilöt edellä. Ihmiset mieltävät sosiaalisessa mediassa henkilöt paljon mielenkiintoisempina kuin instituutiot.

– Kyllä instituutioitakin seurataan ja niillä kannattaa olla omat tilit, joilla lähettää perusviestiä. Kirkon ei pidä instituutiona mennä väittelemään someen, ovatko ateistit väärässä tai onko Jumalaa olemassa. Pitää olla jotain älyllisempää, esimerkiksi kannanotto, jos maailmassa tapahtuu.

Enbuske kuitenkin lisää, ettei hän tarkoita, ettei saisi puhua myös Jumalasta.

– Totta kai saa puhuu siitäkin. Välillä varotaan vähän liikaakin puhumasta. Mutta se on niin abstrakti asia. Se tuntuu jotenkin oudolta varsinkin Suomessa, jossa ihmiset eivät puhu uskostaan. He, joita seuraan, tekevät hyvin sen.

Soini pitänyt arvonsa

Enbusken mukaan sosiaalisessa mediassa viihtyvän täytyy määrittää itselleen arvot, joiden takana voi seistä. Niiden kanssa on oltava johdonmukainen. Sen jälkeen ei ole mitään pelättävää.

 ”Jos kauheasti koko ajan miettii, mitä mieltä minun kannattaisi olla tästä, ihmiset eivät pidä siitä. Ihmiset tykkäävät johdonmukaisuudesta.”

Timo Soini ei ole Facebookissa tai Twitterissä, mutta hän kirjoittaa blogeja, joka sekin on sosiaalisen median väline. Enbuskelle Soini käy esimerkkinä linjakkuudesta.

– Minun mielestä Timo Soini, hän ei ole pappi, on ollut kannanotoissaan koko ajan johdonmukainen. Hänellä on tietyt arvot, joita hän toistaa. Hän ei neuvottele niistä. En tarkoita, etteikö arvoista saisi neuvotella, mutta hän kuitenkin viestii selkeästi niitä, olivat ne muodissa tai eivät. Hän ei häpeile niitä. Hän myöskin korostaa, ettei ole rasisti. Minun mielestänikään hän ei ole rasisti, ainakaan sen perusteella, mitä olen hänen kannanottojaan lukenut.

– Kun tietää omat arvonsa, sen jälkeen neljä vuotta tulee v***lua ja sitten loppujen lopuksi kaikki tajuavat, että tuo on oikeasti tuota mieltä. Sitten siitä ei enää tule v***lua ainakaan niin paljon, kun on johdonmukainen. Mutta jos kauheasti koko ajan miettii, mitä mieltä minun kannattaisi olla tästä, ihmiset eivät pidä siitä. Ihmiset tykkäävät johdonmukaisuudesta.

Toisaalta johdonmukaisuus on Enbusken mielestä paradoksi. Ihminen voi myös vaihtaa joskus mielipiteitänsä.

– Totta kai, olen vaihtanut monta kertaa elämässäni mielipiteitä silloin, kun olen saanut parempaa informaatiota. Mutta tietyt arvot eivät muutu.

Instituutio voikin olla vähän jäykkä

Vaikka Enbuske korostaa henkilöiden merkitystä ja läsnäoloa sosiaalisessa mediassa, hän näkee paikan myös jäykiksi moitituille instituutioille.

– Minun mielestäni instituutioiden pitää olla vähän jäykkiä, ihan samoin kuin traditioiden pitää olla jäykkiä. Se on niiden pointti. Silloin ollaan mukana jossain jatkumossa, joka on kestänyt kauemmin kuin muutaman vuoden. Siinä, miksi uskonnottomatkin haluavat kirkkohäät, ei ole mitään ihmeellistä. Juuri traditio tekee siitä mielenkiintoisen.

Enbusken mielestä myöskään konservatiivisuutta ei pidä pelätä eikä pidä yrittää olla rento.

Hän itse kokee olevansa sosiaalisessa mediassa narrin roolissa. Siinä saa sanoa vapaasti tietynlaisia asioita.

– Olen itse päättänyt minkälainen olen, enkä välitä mitä muut ajattelevat. Mutta en minä kehota esimerkiksi arkkipiispaa olemaan sellainen, koska ihmiset odottavat arkkipiispalta toista roolia.

Seurakuntien pitäisi tuoda omaa traditiotaan rohkeammin esiin sosiaalisessa mediassa. Enbusken mielestä se on myös ihmisten odotusarvo.

– En tarkoita, etteikö kirkko saisi olla mukana Pridessa tai jossain muualla. Mutta välillä tulee sellainen fiilis, että yritetään pelkästään mielistellä. Joskus voi puhua Jumalastakin ja joskus voi puhua oikeasti traditioista ja niiden merkityksestä. Totta kai järjellä selitettynä kaste tai hautajaisrituaalit tai naimisiinmenon rituaali ovat absurdeja, mutta ei sillä ole mitään merkitystä. Rituaalin pitääkin olla järjen ulkopuolella.

– Olisihan se nyt h***tin siistiä, jos joku tviittaisi saarnasta hyviä onelinereita. Mutta saarnat ovat aika usein huonoja Suomessa. Tosi huonoja, anteeksi vain. Mutta se johtuu myös siitä, että meillä ei ole puhekulttuuria tai puheen pitämisen kulttuuria.

Saarnaajat ammentakoot traditiosta

Enbuske katselee välillä jumalanpalveluksia televisiosta. Hän arvelee, että niiden pitäjiä jännittää usein. Siksi tv-messuista tulee tavallista latteampia.

– Eivät ne puhu oikein mistään, eivät edes Jumalasta. Tai kyllä ne mainitsee sen, mutta eivät sillä tavalla rohkeasti. Ja sen pitäisi vähän niin kuin olla niiden duuni. Heillä on kuitenkin niin iso traditio, mistä ammentaa, että heillä olisi oikeasti jotain sanottavaa. Totta kai on hyviäkin, enkä ole niin paljoa seurannut, että voisin tuomita heidät kaikki huonoiksi saarnanpitäjiksi. Mutta harvoin tulen ajatelleekssi, että olipa hyvä saarna.

Seurakunnille Enbuskella on selvä viesti somesta. Siellä pitää olla ehdottomasti.

– En sano, että kenen tahansa täytyy olla siellä, mutta käsittääkseni kirkolla on jokin viesti, jota he haluavat levittää. On jopa lähetyskäsky.

Enbusken mukaan lähetyskäskyn noudattamatta jättäminen on kristityn kannalta vähän kuin ei menisi ikinä ovesta ulos.

– Monesti tietty pappia ärsyttää, jos heillä on vaikka liperit ja kaikki tulevat puhumaan ongelmista, mutta se kuuluu duuniin. Se on vähän sama kuin että minä seurustelen lääkärin kanssa. Kyllä hänen täytyy auttaa, vaikka ihminen olisi epämiellyttävä ja onnettomuus tapahtuisi jollekin kolmen aikaan yöllä kännissä.

Facebook on oleellisin

Kirkon kannalta olennaisin media on Facebook. Enbusken mielestä Twitter on tällä hetkellä vähän ylikorostunut merkitykseltään.

– Facebook on se oikeasti oleellinen media. Se ei ole mitenkään cool, ihmiset vain menevät sinne. Se ei ole enää mikään juttu, se on samanlainen kuin netti oli joskus 10 vuotta sitten. Käsittääkseni moni avaa aamulla ensimmäisenä Facebookin.

– Ei Facebookissakaan ole pakko olla, jos ei huvita, mutta jos joku tekee työtä, silloin pitää olla. Sama koskee kaikkia firmoja ja instituutioita.

Enbuske ymmärtää hyvin, ettei jonkin ison firman hallituksen puheenjohtaja voi tviittailla mitä sattuu.

– Mutta firmalla pitää kuitenkin olla joku spokesperson siellä, joka kommentoi esimerkiksi jotain kohua firman ympärillä. Hän menee ja sanoo sinne, että ei pidä paikkaansa, vaan tämä menee näin.

Jos Enbuske olisi seurakunta, hän ajattelisi joka asiaa myös digitaaliselta kannalta. Tämä ei tarkoita välttämättä sisällöllistä moderniutta. Voi olla konservatiivisuutta ja traditiot voivat näkyä.

– Ei se tarkoita, että saarnojen pitäisi olla sen kummempia kuin muutenkaan. Esimerkiksi pappien ei tarvitse olla rentoja, elleivät he ole sitä luonteeltaan. Jos ihminen ei ole luonteeltaan mikään poppipappi, ei tarvitse olla.

– Kyllähän monet kirkonmiehet ovat julkisuudessa mitä he ovat – toiset ovat jäyhempiä ja toiset avoimempia ja se on ihan fine. He ovat juuri sen takia mielenkiintoisia, että he ovat erilaisia.

Haastattelu: Ville Kormilainen, kooste jutuksi: Johannes Ijäs. 

Kuva: Enbusken profiilikuva Twitterissä. Julkaistu haastatellun luvalla.