Vieraileva kolumnisti: Oletko digivaikuttaja?

Papin työ on siitä kiitollista, että välillä päätyy paikkoihin, joihin ei uskoisi päätyvänsä. Tätä ajatusta huomasin kelaavani, kun seurasin isolta näytöltä alustusta Toimialojen rajojen muutos Teknologia2017-messuilla. Minut oli pyydetty osallistumaan keskusteluun digitalisaatiosta ja sen vaikutuksista maailmaan. Kysymys on tärkeä yksittäisten ihmisten, yhteiskunnan ja näin ollen tietysti kirkonkin kannalta.

Kirkon tulevaisuuden näkymiä pohtiva mietintö, kertoo sitä vilkaisseille, että digitaalisen teknologian kehitys voi vaikuttaa siihen, että ihminen suuntautuu yhä enemmän kuluttajasta yhteiskunnalliseksi toimijaksi. Helsingin Kalliossa, jossa työskentelen, tämä näkyy jo kirkkaasti. Ihmiset käyttävät digitalisaation myötä yleistyneitä vaikutuspaikkoja, kuten erilaisia somekanavia, tiedonjakoon, järjestäytymiseen, uuden innovoitiin ja aktivismiin. Ruohonjuuritason aktivismi voi paikallisimmillaan olla yksittäisen talon, puiston tai kadunpätkän asioihin vaikuttamista. Järjestäytymiseen ja rakenteiksi riittää usein Facebook-ryhmä. Oletko sinä mukana tässä vaikuttamisessa?

Muutos kuluttajasta toimijaksi kuvaa laajemminkin käynnissä olevaa ihmiskuvan muutosta. Tuottavuus irtoaa materiasta, joten palvelut ja tuotteet siirtyvät sinne missä ihmiset ovat. Tämä tulevaisuustutkija Ilkka Halavan ajatus on helppo allekirjoittaa, ja se alleviivaa yllä esitettyä haastetta kirkon toimijoille.

Esiin nousee myös mahdollisuus! Vielä toistaiseksi vallalla oleva teknis-rationaalinen ihmiskuva, jossa ihminen määrittää itseään mm. työn ja tuottavuutensa kautta, on siis haastettu. Digitalisaation kehittyessä osa tuntemastamme työstä katoaa. Minkä varassa silloin maailmankuvani ja arvoni ihmisenä lepää? Voisiko kristillinen ihmiskuva, ajatus ihmisestä Jumalan kuvana, ja siitä syystä äärimmäisen arvokkaana, olla jälleen relevantti.

Maailma muuttuu digitalisaation innovaatioiden ja sovellusten kautta hurjaa vauhtia. Siksi on hyödyllistä, ettei välttämättä mieti koko ajan kuinka uusimman somesovelluksen ottaa haltuun, vaan mikä ihmisyydessä ja sen tarpeissa on pysyvää. Uuden applikaation käyttötaidot seuraavat kyllä perässä.

Visa Viljamaa

Kalliolainen muutokselle utelias somesensei ja kirkollisen pop-upin puuhapoika

Mainokset

Vieraileva kolumnisti: Olen sometakinkääntäjä

Minut tuntevat ihmiset tietävät, että olen aikaisemmin ollut todella somevastainen. Koin somemaailman itselleni vieraaksi enkä kokenut itseänikään someen sopivaksi. Some tuntui kaltaisestani mustiinpukeutujasta kuin vaaleanpunaiselta takilta – väri ei istu minun päälle millään ja kokokin on kolme numeroa liian suuri. Vasta vuosi sitten kesällä uskaltauduin pukemaan sometakin varovasti päälleni ja perustin Instagram-tilin, jossa kuvaan avoimesti elämääni pappina.

Hiljalleen tekemisen kautta uteliaisuus kävi liian suureksi, rohkaistuin astumaan sovituskoppiin ja pystypäin myönnän olevani somen suhteen takinkääntäjä. Instagramin ja Snapchatin ihmeellisen maailman valloittamisen jälkeen aloitin heinäkuussa tubettamisen emiliapappi-kanavalla. Tubettaminen on ollut innostavaa ja jännittävää, mutta ennen kaikkea se on ollut mieletön mahdollisuus tehdä tätä työtä persoonallisella tavalla.

Aloitin tubettamisen, koska halusin kertoa pappeudesta naisen näkökulmasta. Haluan hälventää ennakkoluuloja papeista, tuoda kirkkoa lähemmäksi ja omalta osaltani tehdä uskosta arkisempaa. Tahdon antaa kirkolle nuoren aikuisen kasvot. Kirkko tarvitsee myös somessa eri-ikäisiä naisia ja miehiä kasvoikseen, sillä seurakuntalaisiakin löytyy laidasta laitaan. Jokainen voi olla läsnä somessa rohkeasti omalla persoonallisella tavallaan, sillä kaikkien ei tarvitse puhutella kaikkia.

Omia intohimojaan ja elämäntapaansa voi tuoda kirkon työntekijänä reippaasti esille. Arkisuus ja aitous puhuttelee ihmistä ja tuo lähemmäksi sekä kirkkoa että sen työntekijöitä. Itsekin olen halunnut somessa olla rehellisesti automatkoista, saippuakuplista ja elämän pienten ilojen fiilistelystä tykkäävä itseni. Koen, että sanoma toivosta, armosta ja rakkaudesta välittyy arkistenkin aihepiirien lävitse.

Yksi itselle tärkeistä piirteistä somessa on ollut se, että olen voinut tuoda esille papin elämää kymenlaaksolaisessa pikkukaupungissa. Usein esillä ovat suuremmat seurakunnat ja niiden työntekijät, mutta haluan tuoda tälle vastapainoa. Somempaa seurakuntaa kannattaa etsiä myös pikkukaupungeista ja maaseudulta, joissa tunnelma on omanlaisensa. Somen suurimpia iloja on se, ettei työ jää vain oman seurakunnan rajojen sisäpuolelle, vaan palvelee Kristuksen kirkkoa kaikkialla.

Pätkätyösukupolvea edustavana pätkäpappina haluan ajatella, että sometaidot ovat arvokkaita myös kirkon työmarkkinoilla. Some voi olla yksi merkittävä tapa lähetyskäskyn ”menkää ja tehkää” toteuttamiseen – kirkon ja sen työntekijöiden menemistä sinne, missä ihmiset muutenkin ovat. Tässä asiassa toivoisin kirkon riveihin lisää kaltaisiani takinkääntäjiä, jotka hyppäävät rohkeasti someen mukaan.

Emilia Turpeinen

Kirjoittaja on Haminassa vs. seurakuntapastorina. Hän rakastaa leveästi hymyilemistä, hoilaa ratissa nuotin vierestä ja parittaa toisinaan Converset alban kanssa. 

 Emiliapapin tubetuskanava. Snapchat & Instagram: emiliapappi.

Vieraileva kolumnisti: Mielensäpahoittajan epistola

img_9787-1Kyllä on maailma kummalliseksi mennyt. Kuun ensimmäisenä päivänä menivät sitten kirkonmiehet ja –naiset pitämään Iskelmämessun Pyynikin kesäteatterissa. Siellä joku pappi liperit kaulassa oli olevinaan niin Babitzinin edesmenneitä veljeksiä ja rämpytti kitaraa. Joku kanttori koitti olla niin  kukkahameessaan. Hyvä ettei sentään puhelinlangat laulaneet vaikka hetki löi vieressä penkin, puun ja puistotien.

Eikä siinä vielä kaikki. Kekkosen näköinen pappi hakkasi pianoa kuin hourupäinen ja kehtasi vielä saarnata farkut ja kumitossut jalassa siitä kuinka oli ollut ABC:llä ostamassa juustoa. Ja kesäteatterin täydeltä sadat ihmiset laulavat niin kuin eivät olisi koskaan ennen kuulleet kulkurin iltatähdestä.

Ja kun tuosta tilaisuudesta olen saanut toivuttua, niin eikö ne hyväkkäät ole taas jo uudella asialla. Joku tapahtumien yö kaupungilla ja nämä kirkon ikiomat pellepelottomat päättävät järjestää Vanhassa kirkossa Tangokirkon. Virsiä tangoina ja tangoja virsinä. Kyllä ei pitäisi kirkkoon viedä Monosta taikka Kärkeä yhtä vähän kuin soittaa arvokkaita virsiä niin kuin jotain Suhmuran Santraa. Haitarilla. Tähän kohtaan minä sanon ei. Joku roti saisi kirkossa olla.

Mutta minä päätinkin tehdä sellaiset teesit, jotka käyn naulaamassa lähimmän Juice-kirkon oveen. Kai ne kaikki Tampereen kirkot ovat meinaan kohta sellaisia.

1) Koskaan et muuttua saa. Parempi on, että mennään niin kuin aina ennenkin. Koska vanha on aina parempi.

2) Kirkossa saa soittaa vaan hengellistä musiikkia. Tai ainakin vaan sata vuotta vanhaa musiikkia. Uruilla ehkä vähän uudempaa, mutta sitäkin varoen.

3) Pappien puheista ei pidä saada selvää ennen kuin kymmenien vuosien kirkossakäyntikokemuksella. Sitten jo tietääkin, mitä ne seuraavaksi tulee sanomaan. Eikä ainakaan mitään ajankohtaista ole syytä käsitellä.

4) Pysykööt kirkko kirkoissaan. Kaikenlainen kesäteatteri- ja jäähalliheiluminen tulee lopettaa välittömästi. Niin ja internettiä kanssa tulee välttää viimeiseen asti.

Näin kun tehdään, niin olisi tuttua ja turvallista. Minä tiedän kyllä nämä jutut.

 

Jussi Laine

Pastori. Tampereen seurakuntien vs. kehitysjohtaja. Näyttää Kekkoselta, ostaa juustoa ABC:ltä, soittaa pianoa ja on naimisissa tangon laulamista rakastavan kanttorin kanssa.

Vieraileva kolumnisti: Kuka keksi kirkon brändäämisen?

Seurakunnan markkinointiviestinnän työpajassa on tuskin pyyhitty korvapuustin murut suunpielistä, kun tutut argumentit jo leijuvat ilmassa: Brändi- ja markkinointipuhe tuovat kirkkoon vierasta ideologiaa. Mainonta, mielikuviin vaikuttaminen tai henkilökohtainen myyntityö eivät ole seurakuntatyön ydintä.

Tässä tilanteessa haluaisin kilauttaa kaverille, vähän niin kuin Haluatko miljonääriksi -tietovisassa. Puhelinkeskus yhdistäisi minut 1920-luvun Manhattanille BBDO-mainostoimistoon. Puhelimeen vastaisi Bruce Barton. Hän oli mainonnan pioneeri ja tietokirjailija, joka oli luomassa nykyisen viestintäteollisuuden perustuksia.

Kilauttaisin Brucelle, koska viestinnän historia kätkee kiinnostavan yllätyksen: Mistä yritysviestintä haki alun perin inspiraationsa? Armeijalta? Urheilusta? Antiikin filosofeilta? Kyllä, kaikilta näiltä. Mutta yksi esikuva oli muita suurempi.

Yritykset ottivat mallia kirkolta.

Annetaan Brucen itse kertoa.

– Päivää Bruce! Suomesta soittelen. Olet juuri julkaissut mainosalan bestsellerin, josta tuli yksi vuosisadan myydyin tietokirja. Kuka on mielestäsi mainosalan suurin esikuva?

– Jeesus.

– Kiinnostavaa. Miksi Jeesuksen tulisi olla myynti- ja mainosmiehen roolimalli?

– Hänen mainontansa oli nerokasta! Ei ole vaikuttavampaa tapaa viedä tärkeää viestiä ihmisille kuin hänen. Jäljittelemme työssämme Jeesuksen kolmea periaatetta:

1. Hän kiinnittää ensin taitavasti ihmisten huomion.
2. Hän saa kiinnostuksen syvenemään uutisella tai tarinalla.
3. Hänen puheensa on aina selkeää ja konkreettista, ja ennen kaikkea rehellistä.

– Hyvin tiivistetty, Bruce. Ei ihme, että viestintäala lähti kasvuun noilla Jeesuksen opeilla.

Uskotko, jos kerron, että vuonna 2017 isoilla yrityksillä ympäri maailman on oma ”missio” ja ”visio” ja yritykset haluat tehdä työntekijöistä brändinsä ”lähettiläitä”? Tämä kaikkihan on lainaa kirkolta.

– Todellako? Hienoa kuulla, että kirkon viestintää on benchmarkattu liike-elämässä juuri niin kuin ehdotin. Muistaahan kirkko itse edelleen Jeesuksen tärkeimmän viestintäopin?

– Muistutapa vielä, mikä se oli.

– No sehän on se, että kontakti ihmisiin luodaan aina teoilla eikä sanoilla. Palvelua, ei puhetta! Tästä ei saa tinkiä!

– Ei ole unohdettu. Tekoja ja muuta viestintää ei meillä erotella.

Pitäisit varmaan näkemästäsi, jos tulisit käymään. Viime aikoina on esimerkiksi jalkauduttu Lutherin hengessä baareihin, festareille ja lätkämatseihin. Tuhansia henkilökohtaisia kontakteja solmitaan tänäkin kesänä pop up -tapahtumissa ja sosiaalisessa mediassa.

– Hyvä, että Jeesuksen opit ovat luovassa käytössä. Kyllä minä edelleen kadehdin sitä, miten kirkko loi Jeesusta jäljittelemällä maailmanlaajuisen organisaation. Mikään firma ei ole pystynyt samaan. Menestystä teille evankeliontihommiin siellä Suomessa!

– Kiitos, kerron terveiset! Mukavaa päivää sinne Manhattanille!

Bruce Barton: The Man Nobody Knows (1925). 

VTT Karoliina Nivari kehittää työyhteisöjä ja niiden viestintää Kirkkopalveluissa. 

Kuva: Esko Jämsä

 

Lue myös:

Vieraileva kolumnisti: Jeesus®

Vieraileva kolumnisti: Tampereella ollaan lätkässä kirkkoon

Kolumnisti: Kiitos ja anteeksi Jezuz!

img_9865

Suomi juhlii tänä vuonna 100-vuotista itsenäisyyttään. Luterilainen kirkko taasen viettää (ei juhli) Reformaation merkkivuotta. Viettäminen johtuu siitä, että reformaatiota ei saa kutsua uskonpuhdistukseksi. Näin ollen sitä ei myöskään voi juhlia. Nimitys merkkivuosi taasen juontuu luonnollisesti siitä, että kyseessä ei voi olla juhlavuosi. Termivalintoihin sisältyy myös ekumeenista kohteliaisuutta ja historian tapahtumista kumpuavaa herkkyyttä, mikä osin on ihan paikallaankin. Silti nimikkeet peruskoulun penkillä takavuosina päntännyt saattaa hämmentyä tämän uskontopoliittisen korrektiuden edessä, mutta se ei tunnetusti ole ennenkään kirkon päättäjiä vaivannut. Kansankielisyys on joskus meille haasteista suurimpia.

Luterilainen kirkko on leimallisesti Sanan kirkko. Ehkä se voisi olla piirun verran enemmän kuvan kirkko. Näin se kenties puhuttelisi paremmin tänä kuvien ja videoiden voima-aikana. Yritystä on ollutkin. Kuvissa on toki haasteensa, niiden selittämiseen ei riitä edes tuhat sanaa, kysykää vaikka Rahapajalta vuoden 1918 tapahtumia koskeneesta kolikkokohusta.

Yksi kirkollinen kuvankäyttöharjoitus käytiin arkkihiippakunnan pääkaupungissa reilun viikon päästä järjestettävien Kirkkopäivien ansiosta. Turkulaiset huomasivat hiljattain lähestyvän tapahtuman katukuvassaan kuvan ja sanan yhdistelmänä. Katumainoksiin oli ilmestynyt muun muassa puolialaston malli sekä kirkon noin 30 vuotta eri kampanjoissaan toistama teksti: Sä oot hyvä just sellaisena kuin oot. – JEZUZ.

Kuvatekstin isä ei siis ollut Jeesus vaan JEZUZ, näin reformaation merkkivuonna.

Kampanjan kuvat ja kuvatekstit herättivät erisuuntaista palautetta. Kuka ymmärsi ”sanoman”, kuka ei, kuka loukkaantui kuvasta, kuka ei. Tuttu kommenttikohukierros käytiin nopean neuroottisessa tahdissa somessa läpi. Se oli siinä ja seuraavaa odotellessa.

Mitä on syytä juhlia? Minkä voi pistää merkille ja huomata? Mistä on syytä olla pahoillaankin? Itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuosi ja reformaation merkkivuosi olisivat oikeastaan kelpo paikka tämän pohtimiselle. Nyt teloituskolikko ja Jezuz tähän omalla hapokkaalla tavallaan yrittivät pakottaa.

Rahapaja pahoitteli lanttiaan. Kirkkopäivistä vastaava organisaatio eli Kirkkopalvelutkin tuli sen verran katumapäälle, että tapahtuman nettisivuilla luki Jezuzksen sijaan kissankokoisin kirjaimin Anteeksi. Ei Anteeksi olisi ollut muuten huonompi slogan Kirkkopäivillekään.

Kampanjaa puolustettiin sen herättämällä keskustelulla. En allekirjoita tätä argumenttia täysin, mutta ehkä kampanja teki kirkolle lopulta merkkivuoden parhaan palveluksen, näyttämällä meille peiliä ja pistämällä katsomaan omaa ajoittain onnetonta yritystämme miellyttää. Yksin armosta, vai miten se Martti LUZTER sanoikaan.

Olisivatko kirkon Jezuz-pohjat nyt vihdoin tässä?

 

Jan Ahonen on Pop-up-seurakunta-projektin tuottaja. Hänet tunnetaan parantumattomana viisastelijana ja luonnonmukaisena puusilmänä Espoon Olarin takametsistä.

Lue myös:

Vieraileva kolumnisti: Tampereella ollaan lätkässä kirkkoon

Vieraileva kolumnisti: Jeesus®

 

Vieraileva kolumnisti: Tampereella ollaan lätkässä kirkkoon

img_9787-1Hakametsän jäähalli. Joulukuu 2017. Reiska Tesomalta laulaa kyynel silmässä Varpusen jouluaamua. Se on hänelle tuttu ja rakas joululaulu nuoruudesta. Reiskalla on toisessa kädessään tuoppi keskiolutta ja toisessa kädessä Kauneimmat joululaulut – vihkonen. Reiska oli tullut katsomaan Tapparan peliä KooKoota vastaan. Ensimmäisellä erätauolla olutjonossa hän kuuli tuttuja joululauluja ja suunnisti paikalle katsomaan, mistä on kysymys. Siellä jäähallin käytävän yhdessä kulmauksessa oli esiintymislavalla heleä-ääninen kanttori laulamassa ja pari pappia häärimässä lavalla ja lavan edessä. Toinen jakeli lauluvihkoja ja toinen soitti pianoa. Reiska ei uskaltanut vielä tulla lähemmäksi, mutta toisella erätauolla hän tuli pyytämään lempilauluaan laulettavaksi.

Tampereen seurakunnat olivat sitten päätyneet järjestämään Kauneimmat joululaulut Hakametsän jäähalliin. Tilaisuutta ei ollut kirjoitettu Toiminta- ja taloussuunnitelman millekään riville puoltatoista vuotta aikaisemmin. Sen sijaan yksi pastori oli sanonut toiselle hississä, että olisipa komeaa pitää Kauneimmat joululaulut jäähallissa. Toinen oli siitä sanonut, että täytyypä yrittää, kävellyt toimistoonsa ja soittanut Tapparan markkinointipäällikölle. Tämä oli sanonut, että tämäpä olisikin kiva juttu. Tervetuloa, kävisikö teille tällainen päivämäärä.

Hyvän tempauksen tunnusmerkit

Pop-upin tunnistaa monesti siitä, että se ei ole pelkästään pop-up tamperelaisten suuntaan. Vaan idea ponnahtaa jostain esiin ja toteutus ponnistetaan yhtä nopeasti valmiiksi saakka. Ilman yhtäkään edes puolivirallista porrasta välissä. Tappara järjesti puitteet valmiiksi, keräsi hallin täyteen ihmisiä ja päästi meidän paikalle. Pastorit järjestivät itsensä paikalle ja kanttorikin löytyi toisen kotisohvalta.

Suurimmat haasteet olivat saada kanttorin jouluaikaisesta, jo puoltatoista vuotta sitten täytetystä joulukalenteriexcelistä aikaa ja löytää jostakin Kauneimmat joululaulut – monisteet. Ne olivat kovin tarkkaan piilotettu pitkin seurakuntayhtymän kiinteistöjä, ettei vaan kukaan niitä pois veisi. Mutta kaikki kannatti. Kysykää vaikka Reiskalta tai niiltä lukemattomilta hallihenkilöiltä, jotka pysähtyivät laulamaan laulun tai kaksi, jotka pyyhkivät ketsuppia suupielistään ja liikutuksen kyyneleitä silmäkulmistaan, kun joulu tulikin Jäähalliin. Sille löytyi sija odottamattomasta majatalosta.

Voitokasta näkyvyyttä somessa

Jääkiekko on yllättävän suuri yhteisöllinen tekijä Tampereella. Joululaulujen lisäksi siihen liittyvä sosiaalisen median sisältö on tuottanut kirkolliselle olemiselle ja vuorovaikutukselle näkyvyyttä joskus varsin kummallisellakin tavalla. Kaikkihan tietävät, että Tappara on pelannut finaaleissa viime vuosina useaan otteeseen. Pari vuotta sitten jossakin ratkaisupelissä tein hetken mielijohteena twiitin seurakuntien tilille. Siinä oli vain Tapparan logo ja ihan kohtuullisen kirkollinen teksti: Rukoilemme yhteisten asioiden puolesta. Viisi minuuttia twiittaamisen jälkeen Aamulehden toimittaja soitti ja haastatteli. Kerroin sitten mitä rukoileminen tarkoittaa, mitä esirukous on ja kaikkea muuta, mitä aiheesta rippikoulussa opetetaan. Tämä rukous-oppitunti oli sitten välittömästi Aamulehden netissä ja seuraavana päivänä printissä.

Seuraavana vuonna Tappara pelasi taas finaaleissa. Mestaruus oli katkolla Tampereelle.
Istuimme edellämainitun kanttorin kanssa juomassa kahvia kotona pöydän ääressä ja 13087316_1128253510559686_1624768391783478369_ntuli mieleen, että saisiko jotain sisältöä siinä samalla tuotettua. Päädyimme ratsastamaan
tamperelaisella kirkollisen viestinnän instituutiolla, Pispalan kirkon mainostauluilla, joissa Harjun seurakunnan kappalainen Jukka-Pekka Ruusukallio ja paikallinen graafikko Anne Tervahauta ovat jakaneet iskeviä sisältöjä jo vuosien ajan. Tein viiden markan photoshoppauksen mainostauluun: tapparan logo ja lainaus virrestä 404: Voittaja suo voitto meille. Kirjoitin twiittiin ja facebookkiin saatteeksi vielä vähän Roomalaiskirjettä: Meille antaa riemuvoiton hän.

Lopputuloksena oli satojatuhansia osumia seurakuntien sosiaalisessa mediassa, pääsy Iskelmäradioon haastatteluun, josta on seurannut sen jälkeen pari muuta haastattelua ajankohtaisista aiheista, Hesarin juttu ja monta muuta osumaa. Joista ehkä puhuttelevin oli irrallisista irrallisimman median, Viihdelehti Staran viikon luetuin uutinen. Ykkösenä oli virsi- ja Paavalisitaatti. Kakkosena olikin sitten suihinottovinkkejä. Hesarissa oli vielä oikaisu seuraavana päivänä, kas kun olivat tehneet jutun, että mainostaululla oli ihan fyysisesti ollut tuo teksti.

17635378_1448563038528730_3077584923957606361_o

Tänä vuonna kävimme vielä kerran tällä vainiolla Tapparan ja Ilveksen playoff – sarjan yhteydessä. Postaukseen vähän Game seven – hehkutusta, molempien logot ja rukousteksti: Tapahtukoon sinun tahtosi niin jään päällä kuin taivaassa. Näkyvyys vaihteeksi sadoissa tuhansissa.

Mitä tästä opimme?

  1. Kirkollinen toiminta ja sanoma on mahdollista viedä pois omista tiloista, mediasta ja sisäpiiristä.
  2. Idea toimii vain jos se toteutetaan. Mitä lyhyempi matka näiden kahden välillä on, sen varmempi on lopputulos.
  3. Joku pahoittaa varmasti mielensä.
  4. Hittitapahtumaa tai postausta ei tehdä suunnitellusti vaan sattumalta.
  5. Aina kannattaa yrittää tehdä toisin.
  6. Jos joku aihe, tapahtuma tai asia on ihmisille tärkeä, sen on syytä olla sitä myös kirkolle.
  7. Ilman väljyyttä ja luottamusta ei synny pop-upia tai postausta.

Jussi Laine on Takahuhdissa Hakametsän jäähallin lähistöllä asustava pastori ja pinttynyt Tapparan kannattaja . Patrik Laine ei tiettävästi ole hänelle lähisukua. Voita leipänsä päälle Jussi ansaitsee Tampereen seurakuntayhtymän vs. kehitysjohtajana. 

Lue myös: Vieraileva kolumnisti: Jeesus®

 

Vieraileva kolumnisti: Jeesus®

17577832_10154748605043800_1246067327_nKun seurakunnissa erehdytään sanomaan ääneen kirosana markkinointi, tuotteistaminen, segmentointi, PR tai palvelumuotoilu, piirtyy silmien eteen geelitukkainen myyntimies, joka työntää Kristuksen ja köyhät kirstuun ja iskee hintalapun päälle. Kun raha markkinoinnin budjettiin kilahtaa, jäsenmäärä nousuun vilahtaa!

Wikisanakirja määrittelee ”kaupallisen” olevan asian, jolla on kaupankäyntiin liittyvä luonne ja joka edistää myyntiä. Jos massatuotteina ovat usko, toivo ja rakkaus sekä myyntilistojen kärjessä ilmainen armo, ei kaupallisuus käy pirtaan.

Näistä lähtökohdista on jokainen kunnon seurakunnan työntekijä oppinut olemaan valmiiksi varuillaan, kun jokin kaupallisuuteen kalskahtava termi ilmestyy ilmatilaan. Kukaan ei tahdo kameliksi neulansilmään tai olla se, joka palvoo kultaista lehmää. Oikean Jumalan ja armon ilmaisuuden puolustaminen ovat selkärankaan asennettu pyhä. Porttiteoria pelottaa – kun antaa brändäämisen pirulle pikkusormen, menee pian koko käsi ja alban selkämyksestä löytyy sponsorin logo.

Markkinatalouden lainalaisuuksien kieltäminen paheena on onnistunut kirkolta pitkään, kun julkisoikeudellinen asema on tuonut tuloja, joiden eteen ei ole tarvinnut paljon pinnistellä. On voitu sanella, miten täällä meillä tehdään kuten on aina ennenkin tehty, kun kirkkokansa on kiltisti siivuttanut osan palkastaan yhteiseen hyvään.

Asiakas voi olla aina oikeassa, mutta tavallinen seurakuntalainen taas on usein väärässä, kun mietitään kenen lähtökohdasta seurakunnan toimintaa ja taloutta suunnitellaan. Työntekijän pelätessä säännöllisen palkkatulonsa sekä totuttujen toimintatapojen puolesta nostetaan argumentiksi Kristus. Vastuutonta verotulojen käyttöä ja marginaalille suunnattua toimintaa perustellaan Jumalan tahdon oikealla toteutumisella. Yksi lammas on selvästi tärkeämpi kuin 99 muuta.

Olemalla omavarainen kirkko on voinut sulkea seurakunnan itsensä ulkopuolelle. Yhteistyötä on voitu tehdä korkeintaan kaupungin kanssa – sekin mielellään seurakunnan sanelemilla ehdoilla. Kaikki toiminta toteutetaan itse: omissa tiloissa, omilla työntekijöillä, omilla tarjoiluilla ja itse monistetuilla mainoksilla.

Sitten ihmetellään, miksi seurakuntalaisia ei kiinnosta? Vaikka näin hyvin ollaan suunniteltutyöntekijöiden kesken, kutsuttu Facebookissa 50 muuta kirkon työntekijää paikalle ja printattu ilmoitustaululle A4-mainos, jossa on fonttina kirkon kanonisoima Martti. Jos paikalle eksyykin joku, voidaan työntekijäkokouksessa sitten kertoa, että kyllä tykkäsi ja kehui – kannattaa järjestää uudestaan! Jokainen on tärkeä, erityisesti se yksi lammas. Facebook-tapahtuman kunniaksi voidaan vielä toimintakertomukseen kirjata, että ”toimimme siellä, missä ihmiset ovat”.

Kun kuplasta tulee liian paksu, alkaa sen puhkaiseminen olla mahdotonta. Tehostaminen, markkinoinnin suunnitteleminen sekä toiminnan avaaminen yhteistyölle eivät tarkoita Sanasta luopumista ja Kristuksen kadottamista. Se voi merkitä myös norsunluutornista alas astumista, omavaltaisuudesta luopumista ja uskaltautumista avoimempaan seurakuntaan – lähetystyön tekemiseen.

Seurakunta ei kokoonnu vain työntekijäkokouksessa, vaan kaikkialla: ostoskeskuksessa, baarissa, kirjastossa ja rock-festareilla. Sen vuoksi seurakunnan työntekijän ei tule istua ja odottaa, vaan mennä ja tehdä. Markkinatalouden toimijat ovat luoneet työkaluja, joita voi hyödyntää kirkastaakseen Kristusta. Tuotteistaminen, brändääminen ja yritysyhteistyö eivät olekaan helvettiin johtavien polkujen nimet, vaan samanlaisia työkaluja kuin tulostin, laminointikone ja läppäri.

Palvelumuotoilu edistää empatiaa, kun tulee pakotetuksi kuuntelijan rooliin ja asetetuksi väkisin seurakuntalaisen asemaan. 2010-luvun julistaja ei ole saarnatuoliin yksin kiipeävä opettaja, vaan avoimesti ja rehellisesti koko seurakunnan parissa elävä kuolevainen, joka luopuu omasta viisasten kivestään ja joutuu etsimään sitä ihmisten parista.

Haasteena kaikille seurakunnan työntekijöille: suunnitellessasi toimintaa pohdi, miten sen voi toteuttaa seurakunnan kanssa. Kutsu yhteistyöhön yksilöt, yhteisöt ja yritykset. Mene ja tee!

Satu Huttunen

Kirjoittaja on Tikkurilan seurakunnan nuorten aikuisten pappi, joka on vihkinyt festarilavalla, viettänyt pääsiäissunnuntait Vantaan suurimmassa yökerhossa ja erikoistunut yritysyhteistyöhön

 

Vieraileva kolumnisti: Tulkoon yhteys –ja yhteydet tulivat

IMG_6424

Internet on kirvoittanut uskonnollisilta kirjoittajilta Raamatullisia metaforia internetin luonteesta niin pitkään kuin www on ollut saatavilla. ”Let there be links!” on Amerikassa tunnetun kristillisen saarnaajan Leonard Sweetin kirjasta, jossa hän vertaa luomistyötä yhteyksien luomiseen. Alussa oli kaaos, satunnaisuuksia, potentiaali, josta Jumala loi järjestyksen. Tulkoon valo – on erontekoa valon ja pimeyden välille, satunnaisten muuttujien välille. Linkit eri asioiden välillä ovat yhteyksiä, joiden avulla merkityksetön ja piilossa oleva tulee esiin ja saataville, yhteyteen muiden kanssa. Linkit ovat valoa.

Valon ja pimeyden kieli on Johanneksen evankeliumista. Valo ja pimeys on metaforaa ihmisen suhteesta Jumalaan. Valossa ihminen on Jumalan yhteydessä, pimeydessä ihminen on yksin, erossa Jumalasta ja muista ihmisistä. Pimeys on helvetti.

Voimakkaat kuvat palvelevat ehkä monia sellaisia, jotka näkevät verkon osana evankeliumin saarnaajan työkenttää. Onhan netti kansoitettu saarnaajilla, erityisesti amerikkalaiset karismaatikot ovat ottaneet sen omakseen. Mutta miten me luterilaiset sitten netin näemme? Onko jotain sellaista mikä olisi meille ominaista? Vaikka on yhtä monta tarinaa kuin tekijääkin, on myös mahdollista löytää jotakin luterilaista verkkoelämää yhdistäviä tekijöitä.

Kirkossa on Suomessa oltu verkossa jo vuosia. Eletty ja koettu, keksitty uutta ja ehditty vanhaa jo lopettamaankin. Sen lisäksi, että käytännössä tehdään, on myös olennaista miettiä, mikä siinä on teologisessa mielessä olennaista. Ei poissulkien, että joku asia ei olisi mielekästä uskon elämistä verkossa, vaan sisään sulkien, miksi me teemme kaikkea tätä kristittyinä?

Ensinnäkin se kertoo meistä luterilaisista jotakin, että teologista puolta lähdetään miettimään reilusti vasta sen jälkeen, kun työ on käytännössä jo käynnistetty ja työtä tehty vuositolkulla. Usko rakkaudessa työtä tekee. Ihmisten auttaminen ja yhteyteen ohjaaminen ei kysy syvällisempiä teologisia perusteita, sillä se on teologiaa jo itsessään. Jo Luther opetti, että kaikki arkinen on mitä suurimmassa määrin Jumalan palvelusta. Usko eletään todeksi arjessa. Toiseksi se, että luterilainen usko on ”kansan” uskoa ”kansan” kirkossa: oma kieli, ymmärrettävyys ja yleinen pappeus ovat ytimellisiä osia uskossamme. Jokainen kristitty on toimija omalla kentällään ja silloin myös netti ja sosiaaliset verkostot ovat niitä kenttiä. Arkeen upottautuvina somea on enää mahdotonta edes erotella miksikään erillisiksi elämänalueikseen.

Lopuksi vielä toinen metafora, joka liittyy johtamiseen. Se on muotoillut D. Friesen teoksessaan Thy Kingdon Conncted: What the Church Can Learn from Facebook, The Internet and Other Networks (2009). Internet nimittäin haastaa myös traditionaalisia johtamisen tapoja, kirkossakin. Tarvitsemme kirkkoon ”connective leaders”, yhdistäviä johtajia, jotka kilvoittelevat merkityksellisyyttä luovien ja kärsimystä vähentävien suhteiden muodostamisessa koko johtamisalueellaan. Yhdistävä johtaminen on arvokasta mutta itseään tyhjäksi tekevää johtamista. Sen esimerkkinä on ristillä kärsinyt Kristus, joka viime hetkillään mahdollistaa yhteyden sillekin, jolla ei sitä ennestään ole, nimittäin ristin ryövärille. Kristityt on tässä mielessä kutsuttu olemaan johtajia, palvelemaan toisiaan, luomaan ja mahdollistamaan kontakteja. Tällainen johtajuus ei etsi rakenteita eikä valvontaa. Sen sijaan se kysyy yhtä aikaista tahtoa luoda järjestystä ja mahdollistaa ennakoimaton. Kristityt on kutsuttu ylläpitämään kaoottista järjestystä (chaordic), jossa Jumalalla on lopullinen johtajuus.

Lisää metaforia ja asiaa luterilaisesta verkon teologiasta luettavissa tulevasta synodaalikirjasta (Kirjapaja, ilmestyy kesällä 2016).

Vieraileva kolumnisti Meri-Anna Hintsala on pappi ja Kirkkohallituksen viestintäsuunnittelija. Hän työstää nyt työvapaalla teologiseen tiedekuntaan sosiaaliseen mediaan liittyvää väitöskirjaa.

Anteeksi – lusikkani on sopassanne

Vuoden jälkeen lupa heltisi. Jouni Liimatainen on seurakunnan vapaaehtoinen Facebook-päivittäjä Espoossa. Vierailevana kolumnistina hän kuvaa, millaista polkua vastuuseen pääsy edellytti.

”Keitä ne on ne irralliset – tilastojen lukuisat miehet, joita seurakunta tavoittelee.” lauleskeli Karjalaisen Jii tutussa hitissään. Vai olivatko ne sankarit…?

No niin tai näin, jos ja kun ihminen seurakunnallisesti lokeroidaan eli segmentoidaan, tunnustaudun entiseksi irralliseksi, josta on myös passiiviseurakuntalaisen nimeä kuultu käytettävän. Sellainen tyypillinen ”metsä kirkkoni olla saa” -ihminen, joka tunnustaa Jumalan olemassa olon, mutta ei tarvitse kankeaa kirkkoa sen pönkittämiseen.

Omalla kohdallani muutos kävi sattumanvaraisesti, kun kesämökkipaikkakunnallani Konnevedellä huomasin, että kirkossa saa hihittää ja ajauduin heidän vapaaehtoistoimintaansa. Lähdin etsimään sitä samaa iloista kirkkoa omasta kotiseurakunnastani. Ja olihan se siellä, mutta passiiviseurakuntalaisen silmin suljettujen ovien takana. Ovien, jotka minullekin toki avattiin, kunhan olin pari vuotta jaksanut oveen paukuttaa.

Itselleni syntyi eräänlainen kaksi ja puoli -kohtainen oivallus: vapaaehtoistoiminta voi olla portti kirkkoyhteyteen ja kirkon julkinen imagokuva ei vastaa todellisuutta. Se puolikas oli se, että kirkkolaiva on melko kankea, mutta toisaalta se voi olla myös siunaus, kun ei hötkyillä joka muodin perässä.

No vapaaehtoistyö laajuudessaan olisi parinkin kolumnin arvoinen, mutta kiteytettynä: jos ihminen osaa esimerkiksi ammatikseen tiedottaa, toimia graafisena suunnittelijana, lapsityössä tahi ihan missä tahansa ammatissa, niin kyllä hän osaa tehdä sitä seurakunnassakin. Annetaan vastuuta, annetaan valtaa – siinä on toimivan vapaaehtoisuuden resepti.

Ja reseptistähän syntyy soppa. Itse koin luonnollista muutosvastarintaa, kun vapaaehtoinen tulee selviä kuviota sekoittamaan. Ajattelin kuitenkin, erään valtiopäämiehen tavoin, että tekemättäkään tätä ei voi jättää. Että kaikki keinot ovat sallittuja sodassa, rakkaudessa ja ennen kaikkea tiedotuksessa, jotta myös julkisen median tiedonvälityksen varassa elävät kanssasisaremme ja -veljemme saavat kuullakseen sen, mielestäni todellisemman kirkkokuvan. Sillä vaikka seurakunnan printtitiedotus on erinomaista ja sillä on edelleen tärkeä sijansa, niin se ei tavoita, kuin lähtökohtaisesti myönteisesti seurakuntaan suhtautuvia. Some-tiedottamiseen taas välttämättä ei ole osaamista, eikä ainakaan resursseja.

Pienen lusikan seurakunnan soppaan laitoin, kun perustin omalle alueseurakunta-alueelle Espoon Viherlaakso-Laaksolahdelle omat FB-sivut, joiden tarkoitus oli tiedottaa toiminnasta alueellisesti. Tämä ei ollut ongelma, sillä alueella ei ollut sivuja aiemmin.

Ehdotin, että voisin olla myös Espoon Tuomiokirkkoseurakunnan yksi FB-päivittäjistä, siitä näkökulmasta, että osallistun paljon seurakunnan tapahtumiin ja voisin kirjoittaa päivityksiä osallistujan silmin. Nyt oltiin jo tuntemattomilla ja jopa hieman vaarallisilla vesillä, mutta vuoden jälkeen lupa heltisi.

Kun pää oli eräällä lailla avattu, ja huomattu, että ihan asiallisia päivityksiä osaan laittaa, jatko on ollut helpompaa. Uusia päivitysoikeuksia on tullut ja homma laajentunut niin Twitterin, YouTuben kuin Instagramin puolelle. Valitettavaa ehkä kuitenkin, että vapaaehtoisena tiedottajana taidan olla seurakunnassamme ehkä ainoa. Miksi ? Jaa-a…

Luulen, että kysymys on siitä missä vapaaehtoistoiminnassa yleisesti. Seurakuntalaisten resursseja ei toisaalta osata ja toisaalta ei uskalleta hyödyntää. Pelätään ehkä, että seurakuntalaiset tulevat samalle soppakulholle ja alkavat syömään työntekijöiden soppaa.

Itse ajattelen kuitenkin, että vapaaehtoistoimijoiden vahvuus on siinä, että heillä on resursseja olla luomassa uutta. Esimerkkinä ehkä perustamani ja ylläpitämäni Laulu & laulun tarina konserttisarja, mikä ei ole pois seurakunnan perustoiminnasta, vaan täydentää sitä. Olennaisinta on hyvä yhteistyö työntekijöiden, esimerkiksi juuri tiedottajien kanssa – kuten meillä Espoon Tuomiokirkkoseurakunnassa.

Jouni Liimatainen
Espoon seurakuntien yhteisen kirkkovaltuuston jäsen ja
Espoon Tuomiokirkkoseurakunnan seurakuntaneuvoston varapuheenjohtaja

Facebook

Twitter: @LiimatainenJ

Instagram: @jouniliimatainen

LinkedIn

Blogi

Vieraileva kolumnisti: ”Hitaus ja jahkaaminen roskakoriin”

 Ihmiset voivat tilata ja ostaa ruokaa, viinaa, huumeita, autoja, osakkeita, mittatilauspukuja, lomamatkoja, verokortin, passin ja vaikka mitä muuta kotisohvaltaan netistä. Silloin kun huvittaa. Mutta seurakunnan kanssa ei netissä voi asioida. Pitää raahautua paikalle kirkkoherranvirastoon tai keskusrekisteriin. Kuulostaa houkuttelevalta, mutta kiinnostaako se? Yleisesti ottaen ei, vaikka välillä on pakko.

Seurakuntien verkossa tarjoamat palvelut ovat heikoissa kantimissa, vaikka saatavilla oleva tekniikka mahdollistaisi tämän ajan ihmiselle luonnollisen tavan asioida myös seurakuntien kanssa. Yleensä kirkossa on jääty odottelemaan muun julkisen sektorin toimia ennen omia toimenpiteitä. Nyt siihenkään ei voi enää vedota, sillä pääsääntöisesti valtiolla ja kunnilla sähköinen asiointi on jo monissa tapauksissa mahdollista. Kehitettävää sillä sektorilla toki riittää, mutta toisaalta rohkaisevia esimerkkejä on jo vaikka muille jakaa.

Seurakuntien kannattaisi pikimmiten mahdollistaa laajamittainen sähköinen asiointi. Se palvelisi ensinnäkin seurakuntalaisia. Toisekseen se palvelisi niitä, jotka eivät vielä ole jäseniä. Ja kolmanneksi se useimmissa tapauksissa palvelisi seurakuntien taloutta työn tehostumisen kautta. Asiassa on näin ollen ainakin kaksi puolta: niin sanottu asiakaspalvelu ja sen parantaminen; sekä työntekijöiden työn helpottaminen ja tehostaminen. Mahdolliset järjestelmäinvestoinnit ja muut kulut tulevat moninkertaisesti takaisin.

Somempaa seurakuntaa edistäisi, jos ihmiset voisivat jakaa hyviä seurakunnan tarjoamia palveluita siellä missä netissä liikkuvat. Tällä hetkellä ainoat linkitettävät ja keskusteltavat aiheet ovat kirkkokriittistä klikkijournalismia. Mitään muuta kirkkoon liittyvää jaettavaa ei suomalaisilla verkossa ole.

Olisi mukava lukea ihmisten kokemuksia palvelusta, jossa esimerkiksi voisi varata papin, kanttorin, kirkon sekä muut tilat kätevästi suoraan seurakunnan kotisivuilta vaikkapa omiin häihinsä. Avioliiton esteiden tutkinnan voisi hoitaa siinä samalla. Kastepapinkin saisi kätevästi.

Yhtä lailla olisi hienoa kuulla ihmisten olevan tyytyväisiä, kun ovat kevättalvella ostaneet ja maksaneet haudanhoidon läheisensä haudalle kätevästi netissä. Loppukesästä samat ihmiset jakaisivat saamaansa haudanhoito-raporttia SoMessa, oikein kuvan kera hyvin hoidetusta kauniilla kukilla varustetusta haudasta. Tätä kuvaa olisi ilo jakaa esimerkiksi Facebookissa läheisen kuoleman muistoksi vaikkapa vuosittain aina kuolinpäivänä.

Kaikki tämä on arkea muualla, mutta ei vielä seurakunnissa. Toivoisin heitettävän roskakoriin perinteisen kirkollisen hitauden ja turhanpäiväisen jahkaamisen. Ehkä olisi aika rohkeasti kokeilla, josko sähköinen asiointi helpottaisi ihmisten olemista kirkossa. Näin ei ehkä olisi niin kovaa työntöä pois.

Kirjoittaja: Sami Ojala | Johtaja, seurakuntaliiketoiminnot | Innofactor Plc