Dinglen Jokinen: Älä anna pelon pilata onnistumista somessa

Juho

Suomen suurimman sosiaalisen liiketoiminnan asiantuntijayrityksen Dinglen toimitusjohtaja Juho Jokinen kertoo, että hänen vaimonsa osallistui hiljattain seurakunnan sylivauvakerhoon.

Kerho oli tarkoitettu pienten lasten äideille. Sillä on Facebook-ryhmä, joka on Juho Jokisen mielestä hyvä esimerkki hyödystä, jonka seurakunta voi somesta saada.

– Sylivauvakerho kestää vuoden, mutta Facebook-ryhmä toimii edelleen aktiivisesti. Sen osallistujat tukevat toisiaan ja tällä hetkellä puhuvat siitä, miten nyt 1½ -2-vuotiaat lapset voivat. Siellä on myös pastori mukana ryhmässä. Hän on mukana keskustelussa ihan kanssaeläjänä, ei enää viran puolesta vaihdettuaan työpaikkaa.

– Vuoden kestävä sylivauvakerho yhtäkkiä saattaa jatkuakin kymmeniä vuosia tämän ryhmän myötä. Seurakuntatoiminta sai uuden ulottuvuuden, Jokinen toteaa.

Juho Jokinen nimeää seurakunnan perustehtäväksi yhteen kokoontumisen ja leivän murtamisen. Toiminnan ytimessä on yhteisö. Jokisen mielestä seurakuntien läsnäolo sosiaalisessa mediassa voi pidentää ja syventää yhteisöllisyyden kokemista. Näin käy esimerkiksi, kun rippikouluryhmälle luodaan Facebook-ryhmä heti kun tiedetään, keitä ryhmään kuuluu. Parhaassa tapauksessa ryhmä voi pysyä aktiivisena hyvinkin pitkään, vaikka läpi elämän.

– Työntekijöille tämä on tietenkin uusi haaste. Pitää miettiä, että onko pastorilla tai nuorisotyöntekijällä siellä proaktiivinen rooli eli että hän myös itse tuottaa aktiivisesti sisältöä.

Jokinen alkaa visioida myös, että vastasyntyneelle luotaisiin kasteen yhteydessä Facebook-profiilin kaltainen digitaalinen profiili omaan kirkon kanavaan. Tätä kautta saisi tietoa seurakunnan toiminnasta, sylivauvakerhosta, nuorten toiminnasta, rippikoulusta ja niin edelleen.

– Voisi mahdollisesti sitten myös verkostoitua muitten samana vuonna tähän seurakuntaan liittyneiden kanssa, jolloin ihmisen elämää seuraisi sosiaalinen media tai verkosto. Vähän niin kuin sähköinen kirkonkirja, Jokinen innostuu.

– Tämä on nyt vähän tämmöistä utopiaa ja vaatisi ehkä oman sosiaalisen median tekemisen. Mutta jos kirkon, seurakunnan, tehtävä on olla uskovien yhteisö, mikä Raamatusta asti määritellään, niin kaikki yhteisöt toimivat nykyisin digitaalisesti. Jos olet jalkapallojengissä, teillä on varmasti nimenhuuto.com:issa tai jossain se jengin ryhmä. Miksi kaikilla seurakunnalla ei olisi tällaista, on minusta validi kysymys.

Sosiaalisessa mediassa olo on ytimeltään läsnäoloa, sisällön tuotantoa, vastaamista tai keskusteluun tarttumista. Se on siis juuri sitä, jossa seurakuntien työntekijät ovat vahvoja ja joihin heidät on koulutettu. Saattaa puuttua vain uskallus kokeilla välineitä.

Rakennettava pienin askelin

Juho Jokinen kertoo lukeneensa tiedotusvälineistä, että seurakunnat ovat panostaneet henkilöstön koulutukseen. Koulutusta tarvitaan myös sosiaalisen median käyttöön. On esimerkiksi tutustuttava eri some-kanaviin.

– Tarvitaan peruskoulutusta siitä, että tiedetään, miten ne toimivat. Näin saadaan ehkä aikaan omaehtoista totuttelua. Sitten toinen puoli on aktiivinen virallinen oikea toiminta. Seurakunnan pitäisi katsoa, mitä asioita heillä on nykytoiminnassa, jotka hoituisivat kätevämmin sosiaalisen median kanavien kautta.

Jos lähtee ensin tavoittelemaan täydellistä jäsenyyttä, se menee mönkään, koska ei tiedetä, mitä ihmiset somessa luontevasti tekevät. Sen takia kannattaa rakentaa pienin askelin. Sitten kun huomataan, että jokin toimii, voidaan ottaa isompia askelia ja tehdä teknologiaan investointeja.

Juho Jokinen uskoo, että myös kovissa työpaineissa kamppailevassa diakoniatyössä moni asia saattaisi sujua hyvin sosiaalisessakin mediassa.

– Tietysti kuulostaa pahalta, kun kysyy, voiko ihmisiä ”heittää” digitaaliseen kanavaan, mutta se voi olla ihan validi tapa. Meillä on monia ihmisiä, jotka saavat paljonkin tukea verkon kanavista. Miksei seurakunta voisi sitä tarjota?

– Tosin ymmärrän sen hyvin, että ei varmasti mene läpi, jos esimerkiksi diakoniatyö on niin tukossa, että on jonot koko ajan ja sitten sanotaan, et nyt teidän pitäisi auttaa myös verkossa.

Jokisen vinkki tilanteeseen ovat sosiaalisen median pilotit. Kerätään seurakunnan työntekijöistä vapaaehtoisten joukko, jotka lähtevät miettimään jonkin toiminnan organisoimista sosiaalisen median kautta. Heille varataan seurakunnan johdon toimesta aika ja laitteet kokeiluun.

– Sitten kokoonnutaan välillä yhteen valmentajan kanssa jakamaan kokemukset ja kertomaan, mitä tapahtui ja miltä tuntuu. Porukalle pitää luoda yhteisiä tavoitteita ja sitoumuksia. Samassa veneessä oleminen ruokkii itseään ja usein tulosta rupeaa syntymään.

Johtajan esimerkki on tärkeä

Juho Jokisen mukaan sosiaalisessa mediassa olo on ytimeltään läsnäoloa, sisällön tuotantoa, vastaamista tai keskusteluun tarttumista. Se on siis juuri sitä, jossa seurakuntien työntekijät ovat vahvoja ja joihin heidät on koulutettu. Kirkon työntekijät voivat olla perustaidoiltaan jo askelen monia edellä. Saattaa puuttua vain uskallus kokeilla välineitä.

– Nämä ovat toki aina ihmisaikaa vieviä asioita. Jos tähän ei ole sellaista luontaista himoa tai kiinnostusta, silloin aika pitää vain kalenteroida. Usein kun sen kalenteroi, luonnollinen kiinnostus syntyy. Se on vähän niin kuin mikä tahansa seurakuntatoiminta. Jumalanpalvelukseenkin luultavasti tulee, jos on käynyt kymmenen kertaa aikaisemmin. Juuri edelläkävijäryhmien kautta olemme saaneet organisaatiot uskaltamaan tehdä asioita.

Jokinen arvioi, että seurakunnissa on paljon työntekijöitä, jotka miettivät, mitä esimiehet ajattelevat, jos he tekisivät työtään aktiivisesti somessa.

– Ei ole pakollista, että kaikki kirkkoherrat menevät Facebookiin tai Twitteriin, mutta pitää osoittaa työntekijöille, että se on sallittua ja kannustaa siihen, että se on suositeltavaa. Ja paras tapa siihen on tietysti esimerkki. Sen osoittaminen ehkä myös vapauttaa ilmapiiriä.

Joukko pieniä tekoja voi saada organisaation muuttumaan aktiiviseksi. Sosiaalisen median työssä saavutetuista onnistumisista pitää myös kertoa.

– Kun seurakunnan työntekijöistä suurimmalla osalla on palvelufunktio työssään, sosiaalinen media on äärettömän kätevä kanava tehdä työtä. Jos some-alusta ei ole vieras, se on huomattavan nopea tapa hoitaa asioita. Kun tämä oivallus syntyy, se toimii ja lähtee toimimaan.

Jokinen kuitenkin lisää, ettei seurakunnan rooli ole promota tai pakottaa työntekijöitä sosiaalisen median kanaviin.

Tämä ei vaadi strategian tai seurakunnan perustehtävän muutosta, vaan tämä on perustehtävän tekemistä digitaalisessa verkossa.

– Mutta jos kirkon tavoite on, että mahdollisimman moni mahdollisimman tehokkaasti kuulee asiat, nämä ovat tehokkaita kanavia. Sitten jos ajattelee yhteisöllisyyden hyötyä, somessa kaikki näkevät toisensa eli myös toiset vastaanottajat.

Ei vaadi perustehtävän muutosta

Jokisen kokemus on, että suurin este sosiaalisessa mediassa toimimiselle on pelko – pelko esimerkiksi työpaikan menettämisestä tai pelko huonoon valoon joutumisesta. Pelko siitä, mitä kollegat sanovat.

– Vastuu on kuitenkin johdolla. Johdon pitää ymmärtää, että toiminta somessa on kannattavaa ja järkevää. Jos meidän tehtävämme on kokoontua yhteen ja murtaa leipää, se onnistuu digitaalisessa kanavassa äärettömän hyvin. Johdon pitää ymmärtää tämän verran näistä kanavista. Sen jälkeen johdon pitää aktiivisesti kommunikoida, että tämä on sallittua, toivottavaa ja että työntekijöinä löydätte keinon olla siellä aktiivisia ja tehdä siitä seurakunnan perustehtävää.

– Tämä ei vaadi strategian tai seurakunnan perustehtävän muutosta, vaan tämä on perustehtävän tekemistä digitaalisessa verkossa. Sen kun sanoo ääneen kirkkoherra, sieltä toivottavasti ainakin nuorempi sukupolvi uskaltaa tehdä asioita.

On kolme asiaa, jotka määrittelevät, mitä työntekijä saa sosiaalisessa mediassa tehdä. Yksi on Suomen laki, toinen on työsopimus ja kolmas lojaliteettivelvote eli työntekijän on toiminnassaan vältettävä kaikkea, mikä on ristiriidassa hänen asemassaan olevalta työntekijältä kohtuuden mukaan vaadittavan menettelyn kanssa.

– Tämä kohtuuden mukaan vaadittava menettely kyllä sallii ihan kaikkien kanavien käytön.

Viisi minuuttia ja olet somepappi

Johtotason henkilöille Jokinen on monesti sanonut, että puolikin tuntia viikossa aktiivista some-läsnäoloa riittää.

– Se on aika iso satsaus, ei pidä vähätellä. Se on viisi minuuttia päivässä. Kun pääsee siihen, että kanava on tuttu ja se on mobiililaitteessa, viidessä minuutissa tekee jo aika paljon, kun se on tavoitteellista. Eli kirjaudut sisään Twitteriin, luet muutaman viestin ja kirjoitat yhden tviitin. On mennyt kaksi ja puoli minuuttia. Sitten avaat Facebookin, katsot ne muutamat jutut, kirjoitat yhden julkaisun. Tähän on mennyt toinen kaksi ja puoli minuuttia. Kun tekee näin puoli vuotta, olet yhtäkkiä somepappi.

– Aloitusta ei kannata tämän kummemmin tehdä. En suosittelisi myöskään mitään diakonissan kyselytunteja kello kahdesta kuuteen Facebook-sivulla, vaan nimenomaan henkilökohtaisen profiilin ja preesenssin luomista ja sen kautta somessa elämistä.

– Se määrä yksityisyyttä annetaan julki, minkä haluaa antaa ja turvallisuus otetaan huomioon. Ei siellä kotiosoitetta eikä henkilökohtaista puhelinnumeroa kannata pitää. Julkisen palvelun työntekijän pitää tällaiset asiat miettiä. On hyvä sopia esimiehen kanssa, mikä se someaika on ja onko se jostain pois.

Seurakunnasta sosiaalisen median koulutukseen kannattaa kerätä muutaman hengen etujoukko. Heille annetaan ensi alkuun esimerkiksi puoli tuntia viikossa työaikaa some toimintaan. Jos työ toimii seurakunnan tavoitteiden mukaisesti, tämän jälkeen työaikaa voi antaa lisää.

Jokinen muistuttaa yhä uudestaan, että sosiaalisessa mediassa ei ole pakko olla. Jos mukaan lähtee, kanavavalintojen miettimiseen ei kannata haaskata liikaa energiaa.

– Varmaan suurin osa ravistaa hihastaan oikean vastauksen, kun kysytään, missä suurin osa seurakuntalaisista on, Jokinen sanoo ja viittaa Facebookiin.

On kuitenkin selvää, että nuoret tavoittaa tällä hetkellä esimerkiksi Instagramissa. Twitterissä on läsnä paljon asiantuntijoita ja vaikuttajia.

– Määräävä tekijä on, missä seurakunnan ihmiset ovat. Toinen tekijä on, mihin oma sisältö sopii. Jos on innostunut valokuvaamisesta, kauneudesta, estetiikasta, Instagram on luultavasti oikea kanava. Jos on kiertävä työ, vaikka nuorisotyöntekijä, joka on jatkuvasti kaupungilla ja kaduilla, SnapChat on varmasti hyvä kanava. Jos on joku talousasioista vastaava, LinkedIn rupeaa myös olemaan tärkeä kanava. En asettaisi paineita, että pitää olla joka paikassa. Kenenkään muun ei tarvitse olla joka paikassa paitsi somekonsultin.

Haatattelu: Ville Kormilainen

Koonti jutuksi: Johannes Ijäs

Kuva: @Dingle

Somegurun vinkit: Näin vältät nettiraivon

Kortesuo
Viime aikoina on puhuttu paljon nettiraivosta. Moni kuitenkin osaa keskustella sosiaalisessa mediassa aivan asiallisesti. Kouluttaja, tietokirjailija Katleena Kortesuo kertoo, miten se tapahtuu.
 
On lähdettävä liikkeelle asiallisen keskustelun tuntomerkeistä.
 
– Siinä ei ole kärkevyyttä ja siinä näkyy molemminpuolinen arvostus. Voidaan olla eri mieltä. Peilaillaan, ymmärretään, saatetaan silti pysyä omassa mielipiteessä.
 
Vaikka ei siis olisi samaa mieltä keskustelijan kanssa, toista ei tarvitse tyrmätä.
 
– Voi sanoa, että hyvä pointti, ymmärrän kyllä näkökulmasi, osuva perustelu tai kiitos hyvästä kommentista.
Jos ihminen on organisaation edustaja, hänelle sellainen viha on sallittua, joka kohdistuu esimerkiksi olosuhteisiin tai nimeämättömään ulkoiseen tahoon.
 
Kortesuon mukaan tunteetkin voivat näkyä. Ne saattavat olla sanavalintoja tai vaikkapa emojeita eli hymiö- ja kuvasymboleita. Voi myös käyttää erilaisia tunnetta kuvaavia sanoja kuten uu, aa, hehheh, tirsk tai huoh. Jos haluaa ilmaista suuttumusta, emojit toimivat hyvin. Toista ei voi lähteä sanallisesti haukkumaan.
 
– Jos ihminen on organisaation edustaja, hänelle sellainen viha on sallittua, joka kohdistuu esimerkiksi olosuhteisiin tai nimeämättömään ulkoiseen tahoon. Voi esimerkiksi olla vihainen ja surullinen turvapaikanhakijoiden salakuljettajille, koska ihmisiä hukkuu Välimereen. Jos ilmaisee vihaa yksilöä tai vaikkapa vähemmistöä kohtaan, ollaan sen sijaan vaarallisilla vesillä. Sitä ei pidä tehdä.
 
Milloin kannattaa lopettaa keskustelu?
 
Kun somessa saa vihaista viestiä, kannattaa vastata mahdollisimman positiivisesti, rakentavasti ja keskustelevasti.
 
– Aina pitää viestiä keskustelukumppanin näkökulmasta. Ihan turha esimerkiksi todistella Raamatusta mitään, jos toinen osapuoli ei usko Raamattuun. Kyllä se kuunteleminen on avainsana.
 
Kuunteleminen tarkoittaa esimerkiksi tarkentavia kysymyksiä tai toiselle vastaamista, jos hän kysyy jotain. Kuuntelun näkyy siitäkin, että esimerkiksi Twitterissä merkkaa kommentin suosikki-merkinnällä tai tykkää Facebookissa.
 
– Näin pystyy kuittaamaan, että nyt minä olen lukenut sen. Se on tapa kertoa, että olen läsnä. Kysymyksissä on tärkeätä, että ne ovat enemmän saattavia kuin tivaavia. ”Avaa ajatuksiasi” tai ”kerro enemmän” ovat saattavia kysymyksiä. ”Miksi ihmeessä luulet niin” on jo tivaava.
 
Mistä tietää, että keskustelu on syytä lopettaa?
 
– Jos toinen osapuoli reagoi hyvin vahvasti ja negatiivisella tunteella, kannattaa mieluummin kiittää ja toivottaa iloista päivänjatkoa. Jos oma pulssi nousee, pitää kanssa lopettaa. Siitä syntyy riita. jos itse ärtyy tai toinen on ärtynyt.
Ylipäätään toivon, että seurakuntien edustajia olisi enemmän somessa. Haluan lähettää rohkaisevan viestin. Jokainen ihminen jolla on lähimmäisenrakkautta ja tolkku päässä, osaa kyllä somessa käyttäytyä.”
 
Uskontokriittiset tuovat lisämausteensa
 
Organisaation edustajan kannattaa Katleena Kortesuon mukaan välttää sosiaalisessa mediassa sarkasmia, koska aina joku ottaa sen tosissaan. On eri asia, jos henkilö tunnetaan laajalti siitä, että hän käyttää viestinnässään ironiaa. Tämä vaatii kuitenkin usein viestijältä melko pitkän some-historian.
 
Kirkkoa, seurakuntia sekä niiden työntekijöitä some-keskustelijoina koskee Kortesuon mukaan aivan samat säännöt kuin muitakin organisaatioita.
 
– Noudata tavoitteitasi, viesti kohderyhmäsi mukaan, toteuta sitä tehtävää, jota olet tekemässä. Sinne ei mennä kiistelemään. Kyllähän kirkon työntekijöille lisämausteensa tuo porukka, joka on seurakunta- tai uskontokriittistä. On eri asia olla porkkananviljelijä. Ei heillä ole vastustajia.
 
– Ylipäätään toivon, että seurakuntien edustajia olisi enemmän somessa. Haluan lähettää rohkaisevan viestin. Jokainen ihminen jolla on lähimmäisenrakkautta ja tolkku päässä, osaa kyllä somessa käyttäytyä, Kortesuo lisää.
 
Näkyykö sosiaalisessa mediassa, että kirkossa on yli 20 000 työntekijää ja 4 miljoonaa jäsentä?
– Ei se näytä siltä. Ehdottomasti enemmän pitäisi saada seurakuntien väkeä sosiaaliseen mediaan. Esimerkiksi pastori Aija Pöyri (@aijjaa) on hyvä esimerkki, kuinka voi toimia omana persoonanaan aidosti ja välittävästi. Hän kohtaa erinomaisen hyvin ja ihmislähtöisesti toisia ihmisiä somessa. Siinä on niin sanotusti lähetyskäsky kohdillaan.
Teksti: Johannes Ijäs

Somekuningas Enbuske siedättää yhä itseään

imageToimittaja Tuomas Enbuske puhui hiljattain Digitalist-tapahtumassa otsikolla ”Minä olen media”. Jotkut loukkaantuivat sosiaalisessa mediassa ja pitivät aihetta rehvakkaana.

Enbuske hallitsee useat some-välineet. Parhaiten hänet tunnetaan tviiteistä eli Twitterin käyttäjänä. Hänellä on Twitterissä suomalaisittain huikeat yli 122 000 seuraajaa.

Maamme sanomalehdistä ainoastaan Helsingin Sanomilla on tätä suurempi levikki. ”Minä olen media” on Enbusken kohdalla totta. Sitä paitsi hänet pyydettiin puhumaan tällä otsikolla. Se ei ollut oma valinta.

Oli aika, jolloin Enbuskekin on ollut somessa aloittelija. Jokainen on. Häntä hävetti.
– Ja hävettää edelleenkin.

Häpeästä hän marssii yli määrällä ja siedättämisellä.

– Se koskee kaikkea muutakin. Muistan ensimmäisen kerran, kun oli jokin kriittinen juttu jossain lehdessä. Se tuntui, että koko maailma on lukenut sen ja hävetti ihan h***tisti. Mutta nykyään sitä ei edes mieti. Oikeasti ei mieti. Sen unohtaa. Häpeästä pääsee.

Somessa ihmiset tapaavat myös suuttua. Enbuske muistuttaa, että tunnin päästä he eivät ole enää aktiivisesti vihaisia. Moni jää harhaisena pohtimaan, että kaikki miettivät mölähdystä ja pitkään.

– Jos joku on suuttunut jostain, mitä en ole tarkoittanut pahalla, en voi sille mitään. Mutta kun olen sanonut jotain ja tajunnut, että se on tyhmää, minua on tietysti kaduttanut. Tosin minun on helppo sanoo, koska roolini on toisenlainen kuin tärkeitä instituutioita edustavan ihmisen. Edustan omia mielipiteitäni.

Osallistuminen oli alkuun hankalaa

Enbuskella on pohjoissuomalaisesta taustaa, jossa itsensä esiin tuominen ei ole luontaista. Esimerkiksi hänen äidillään ei ole Facebookissa profiilikuvaa, koska se on noloa.

– Hän ei ikinä kommentoi mitään, hän vain on siellä. Minä myöskin työstän, että pääsen eroon siitä, että itseään ei saa nostaa. Välillä se näkyy valitettavasti toisena ääripäänä, että sitä vetää överiksi.

Enbuske karrikoi, miten 10-20 vuoden päästä pörssiyhtiöiden johtajat ovat sellaisia, joiden Facebook-sivuhistoria on täynnä sikailubilekuvia.

– Kukaan ei koe siitä moraalipaniikkia, koska kaikista on somessa materiaalia. Eihän meillä ole tämän hetken Matti Alahuhdasta tai Jorma Ollilasta nuoruuden ryyppäyskuvia missään, mutta kohta heidän kaltaisistaan on.

Kadehdin niitä, jotka osaavat olla älykkäitä ja myönteisiä. Se on minun mielestäni parempaa somen käyttöä.

Alkuun Enbuskesta oli noloa, että ihmiset jakoivat Facebookissa omia kolumnejaan ja tekemisiään.

– Minulla oli tosi suomalainen suhtautuminen siihen, eli miten joku kehtaa hehkuttaa, että on tehnyt jotain. Mutta siitä piti vaan opetella pois. Nyt kerron siellä aina, mitä teen. Jos olen kirjoittanut blogiin, jaan sen sekä Facebookissa ja Twitterissä. Ylipäätään osallistun, mikä oli minulle aluksi intuitiivisesti tosi hankalaa.

Seiska some-malliksi

Enbuske myöntää olevansa somessa joskus aggressiivinen ja negatiivinen.

– Se taas johtuu somasta luonneviasta. Kadehdin niitä, jotka osaavat olla älykkäitä ja myönteisiä. Se on minun mielestäni parempaa somen käyttöä. Negatiivisuus ei ole kauhean mielenkiintoista, ellei ole todella mielenkiintoista sanottavaa.
Ihmiset pitävät hänen mukaansa myönteisyydestä. Hän ottaa vertailukohdaksi Seiskan.

– Se on myönteinen lehti. Se lähestyy asioita aina jotenkin positiivisen kautta verrattuna esimerkiksi Hymyyn, joka on aina negatiivinen. Niissä on ihan käsittämätön sävyero.

– Seiska on tosi konservatiivinen lehti arvomaailmaltaan. Todellakin rakkaus on rakkautta ja pettäminen on huono asia, mutta suhtautuminen ei myöskään ole mitenkään supermoralisoivaa. Hymyssä arvostan sitä, mitä he tekivät 1970-luvulla. He olivat varmaan tosi freesejä siinä ajassa, kun he todellakin tekivät toisenlaista kuin kaikki muut. Nyt niiden perusviesti on aina, että EU on paha, kaikki ovat pahoja ja julkkikset ovat liian rikkaita. – Kuten Seiskassa, sosiaalisessa mediassakin kannattaa olla myönteisempi.

Enbuske kertoo, että hän tajusi pitkän ajan jälkeen, että moni tulkitsee sen intuitiivisesti hänen some-päivityksiään negatiivisena, vaikkei hän tarkoita olla negatiivinen.

– Puhetapani on sen tyyppinen, että se tulkitaan negatiivisena. Haluisin olla myönteisempi, mutta sekin tuntuu sitten vähän feikiltä. En voi kuitenkaan olla muuta kuin mitä olen.

Enbuske nostaa myönteisyyden esimerkiksi Mikael Jungnerin, joka tulee somessa aina ”idealla sisään”.

– Toki hänkin saa tosi paljon shittiä, mutta hän on aina kuitenkin tosi myönteinen. Joskus harvoin hän v***lee jostain, mutta silloinkin se on ilon kautta ja oikeasti aiheesta.

Ajatuksen puolikas voi jalostua blogiksi

Enbusken läsnäolo ja vaikuttaminen sosiaalisessa mediassa ei alkuun ollut tietoista tai millään muodoin harkittua. Hän kutsuu sitä sekoiluksi.

– En ensinnäkään aluksi ymmärtänyt sosiaalisen median merkitystä, vaikka olin siellä aktiivinen. En tajunnut, kuinka nerokas keksintö se on. Olen tajunnut vasta viime aikoina, miten siellä ollaan. Vaatii tosi kovaa työtä ylipäänsä se, että kehtaa jakaa asioita. Sen takia tviittaan joka aamu ”Hyvää huomenta”, ihan sen takia että siedätän itseäni. Sitten se alkoi tulla sieltä, että aina kun saan jonkun ajatuksen, tviittaan sen, ajatuksen puolikkaankin.

Enbuske saa työhönsä hyötyä tviittaamalla.

– Jos joku Hesarin toimittaja kirjoittaa jonkun maailman fiksuimman kolumnin, hän valmistelee sitä kaksi viikkoa ja sen pitää olla maailman fiksuin analyysi Immosesta ja persuista. Minä ajattelen, että nyt tviittaan heti ajatukseni ja yleensä palasina ja keskeneräisenä. Kun sitten myöhemmin blogaan samasta aiheesta, olen saanut Twitteristä ajatuksia. Olen nähnyt, mikä on ihmisten yleisin reaktio siellä ja koetan sitten ajatella vähän eri kulmasta.

Enbusken mielestä yksi loistava some-haltuunotto on Ajankohtaisen Kakkosen keskusteluillat. Yle on onnistunut luomaan vanhaan, monen mielestä nuutuneeseen ohjelmabrändiin hyvän some-keskustelun. Myös nyttemmin Enbuskea paljon työllistävä MTV on hänen mielestään ottanut viime aikoinan livelähetysten ja somen yhdistämisen hyvin haltuun.

– Ajattelen niin, että jos minulla on radio- tai tv-ohjelma, sitä voi seurata samalla pelkästään somesta. Se ei ole mikään sivukanava. Tämä on tosi oleellista. Ei se toimi niin, että kehottaa jengiä laittamaan tv:n päälle.

Tuomas Enbuske seuraa monia ohjelmia pelkästään Twitteristä. Siinäkin pysyy kärryillä.

Ei tviittejä Immosesta

Enbuske ei tviitannut juuri lainkaan Olli Immosen kohutusta some-kirjoituksesta, jonka vuoksi kansanedustaja myöhemmin erosi määräajaksi eduskuntaryhmästään.

– Minusta se oli jotenkin niin läpikoluttu ja ennalta-arvattavaa, mitä ihmiset sanovat. En halunnut kirjoittaa siitä blogia. Mietin pitkään näkökulmaa siihen. Näkökulma oli se, että se oli niin kaukana sekä persuista että myöskin heistä, jotka järjestivät mielenosoitusta. Ihmiset, jotka järjestivät mielenosoitusta, tekivät sen hyväntahtoisesti. En halua pilkata sellaista, mutta samaan aikaan minua ärsytti tosi paljon, että tavallaan demonisoidaan yksi henkilö. Se massapsykoosi.

– Osa katsoi sitten tietysti, että Immonen on nyt uhri ja sekin on vähän hölmö ajatus. Hän on kansanedustaja ja vastuussa sanomisistaan ja on ihan oikein, että häntä kritisoidaan. Mutta hän on kuitenkin yksi stevari Oulusta, kaikella kunnioituksella. Jos 15 000 ihmistä on häntä vastaan mielenosoituksessa, se on vähän yhden ihmisen demonisointia. Toki ehkä ihan syystäkin.

Uskontokeskustelu kiertää usein kehää

Enbuske ei kaihda uskontoaiheitakaan somessa. Kärkevät, tai sellaisiksi tulkitut heitot, herättävät usein pitkiä keskusteluketjuja. Jotkut suuttuvat, toiset tykkäävät.
Uskontokeskustelut kiertävät Enbusken mielestä usein kehää. Jos puhutaan Jumalan olemassaolosta tai uskonnonopetuksesta, väittelyissä on samat argumentit.

– Minulla tulee mieleen masentavat kehää kiertävät keskustelut, joihin ei yleensä osallistu kirkon edustajat. Kirkon edustajathan ovat yleensä järkevämpiä argumentaatiossa.

Kirkon henkilöistä Enbuske mainitsee seuraavansa esimerkiksi pastori Kari Kanalaa ja poppipappia, jolla hän tarkoittaa Mikko Salmea.

– Saatan minä seurata kirkkoakin, en muista, mutta ei sieltä koskaan mitään mielenkiintoista tule. Niin kuin firmoilta yleensäkin harvoin, koska ihmisiä kiinnostavat ihmiset.

Enbusken mielestä seurakuntienkin kannattaa olla ja mennä someen henkilöt edellä. Ihmiset mieltävät sosiaalisessa mediassa henkilöt paljon mielenkiintoisempina kuin instituutiot.

– Kyllä instituutioitakin seurataan ja niillä kannattaa olla omat tilit, joilla lähettää perusviestiä. Kirkon ei pidä instituutiona mennä väittelemään someen, ovatko ateistit väärässä tai onko Jumalaa olemassa. Pitää olla jotain älyllisempää, esimerkiksi kannanotto, jos maailmassa tapahtuu.

Enbuske kuitenkin lisää, ettei hän tarkoita, ettei saisi puhua myös Jumalasta.

– Totta kai saa puhuu siitäkin. Välillä varotaan vähän liikaakin puhumasta. Mutta se on niin abstrakti asia. Se tuntuu jotenkin oudolta varsinkin Suomessa, jossa ihmiset eivät puhu uskostaan. He, joita seuraan, tekevät hyvin sen.

Soini pitänyt arvonsa

Enbusken mukaan sosiaalisessa mediassa viihtyvän täytyy määrittää itselleen arvot, joiden takana voi seistä. Niiden kanssa on oltava johdonmukainen. Sen jälkeen ei ole mitään pelättävää.

 ”Jos kauheasti koko ajan miettii, mitä mieltä minun kannattaisi olla tästä, ihmiset eivät pidä siitä. Ihmiset tykkäävät johdonmukaisuudesta.”

Timo Soini ei ole Facebookissa tai Twitterissä, mutta hän kirjoittaa blogeja, joka sekin on sosiaalisen median väline. Enbuskelle Soini käy esimerkkinä linjakkuudesta.

– Minun mielestä Timo Soini, hän ei ole pappi, on ollut kannanotoissaan koko ajan johdonmukainen. Hänellä on tietyt arvot, joita hän toistaa. Hän ei neuvottele niistä. En tarkoita, etteikö arvoista saisi neuvotella, mutta hän kuitenkin viestii selkeästi niitä, olivat ne muodissa tai eivät. Hän ei häpeile niitä. Hän myöskin korostaa, ettei ole rasisti. Minun mielestänikään hän ei ole rasisti, ainakaan sen perusteella, mitä olen hänen kannanottojaan lukenut.

– Kun tietää omat arvonsa, sen jälkeen neljä vuotta tulee v***lua ja sitten loppujen lopuksi kaikki tajuavat, että tuo on oikeasti tuota mieltä. Sitten siitä ei enää tule v***lua ainakaan niin paljon, kun on johdonmukainen. Mutta jos kauheasti koko ajan miettii, mitä mieltä minun kannattaisi olla tästä, ihmiset eivät pidä siitä. Ihmiset tykkäävät johdonmukaisuudesta.

Toisaalta johdonmukaisuus on Enbusken mielestä paradoksi. Ihminen voi myös vaihtaa joskus mielipiteitänsä.

– Totta kai, olen vaihtanut monta kertaa elämässäni mielipiteitä silloin, kun olen saanut parempaa informaatiota. Mutta tietyt arvot eivät muutu.

Instituutio voikin olla vähän jäykkä

Vaikka Enbuske korostaa henkilöiden merkitystä ja läsnäoloa sosiaalisessa mediassa, hän näkee paikan myös jäykiksi moitituille instituutioille.

– Minun mielestäni instituutioiden pitää olla vähän jäykkiä, ihan samoin kuin traditioiden pitää olla jäykkiä. Se on niiden pointti. Silloin ollaan mukana jossain jatkumossa, joka on kestänyt kauemmin kuin muutaman vuoden. Siinä, miksi uskonnottomatkin haluavat kirkkohäät, ei ole mitään ihmeellistä. Juuri traditio tekee siitä mielenkiintoisen.

Enbusken mielestä myöskään konservatiivisuutta ei pidä pelätä eikä pidä yrittää olla rento.

Hän itse kokee olevansa sosiaalisessa mediassa narrin roolissa. Siinä saa sanoa vapaasti tietynlaisia asioita.

– Olen itse päättänyt minkälainen olen, enkä välitä mitä muut ajattelevat. Mutta en minä kehota esimerkiksi arkkipiispaa olemaan sellainen, koska ihmiset odottavat arkkipiispalta toista roolia.

Seurakuntien pitäisi tuoda omaa traditiotaan rohkeammin esiin sosiaalisessa mediassa. Enbusken mielestä se on myös ihmisten odotusarvo.

– En tarkoita, etteikö kirkko saisi olla mukana Pridessa tai jossain muualla. Mutta välillä tulee sellainen fiilis, että yritetään pelkästään mielistellä. Joskus voi puhua Jumalastakin ja joskus voi puhua oikeasti traditioista ja niiden merkityksestä. Totta kai järjellä selitettynä kaste tai hautajaisrituaalit tai naimisiinmenon rituaali ovat absurdeja, mutta ei sillä ole mitään merkitystä. Rituaalin pitääkin olla järjen ulkopuolella.

– Olisihan se nyt h***tin siistiä, jos joku tviittaisi saarnasta hyviä onelinereita. Mutta saarnat ovat aika usein huonoja Suomessa. Tosi huonoja, anteeksi vain. Mutta se johtuu myös siitä, että meillä ei ole puhekulttuuria tai puheen pitämisen kulttuuria.

Saarnaajat ammentakoot traditiosta

Enbuske katselee välillä jumalanpalveluksia televisiosta. Hän arvelee, että niiden pitäjiä jännittää usein. Siksi tv-messuista tulee tavallista latteampia.

– Eivät ne puhu oikein mistään, eivät edes Jumalasta. Tai kyllä ne mainitsee sen, mutta eivät sillä tavalla rohkeasti. Ja sen pitäisi vähän niin kuin olla niiden duuni. Heillä on kuitenkin niin iso traditio, mistä ammentaa, että heillä olisi oikeasti jotain sanottavaa. Totta kai on hyviäkin, enkä ole niin paljoa seurannut, että voisin tuomita heidät kaikki huonoiksi saarnanpitäjiksi. Mutta harvoin tulen ajatelleekssi, että olipa hyvä saarna.

Seurakunnille Enbuskella on selvä viesti somesta. Siellä pitää olla ehdottomasti.

– En sano, että kenen tahansa täytyy olla siellä, mutta käsittääkseni kirkolla on jokin viesti, jota he haluavat levittää. On jopa lähetyskäsky.

Enbusken mukaan lähetyskäskyn noudattamatta jättäminen on kristityn kannalta vähän kuin ei menisi ikinä ovesta ulos.

– Monesti tietty pappia ärsyttää, jos heillä on vaikka liperit ja kaikki tulevat puhumaan ongelmista, mutta se kuuluu duuniin. Se on vähän sama kuin että minä seurustelen lääkärin kanssa. Kyllä hänen täytyy auttaa, vaikka ihminen olisi epämiellyttävä ja onnettomuus tapahtuisi jollekin kolmen aikaan yöllä kännissä.

Facebook on oleellisin

Kirkon kannalta olennaisin media on Facebook. Enbusken mielestä Twitter on tällä hetkellä vähän ylikorostunut merkitykseltään.

– Facebook on se oikeasti oleellinen media. Se ei ole mitenkään cool, ihmiset vain menevät sinne. Se ei ole enää mikään juttu, se on samanlainen kuin netti oli joskus 10 vuotta sitten. Käsittääkseni moni avaa aamulla ensimmäisenä Facebookin.

– Ei Facebookissakaan ole pakko olla, jos ei huvita, mutta jos joku tekee työtä, silloin pitää olla. Sama koskee kaikkia firmoja ja instituutioita.

Enbuske ymmärtää hyvin, ettei jonkin ison firman hallituksen puheenjohtaja voi tviittailla mitä sattuu.

– Mutta firmalla pitää kuitenkin olla joku spokesperson siellä, joka kommentoi esimerkiksi jotain kohua firman ympärillä. Hän menee ja sanoo sinne, että ei pidä paikkaansa, vaan tämä menee näin.

Jos Enbuske olisi seurakunta, hän ajattelisi joka asiaa myös digitaaliselta kannalta. Tämä ei tarkoita välttämättä sisällöllistä moderniutta. Voi olla konservatiivisuutta ja traditiot voivat näkyä.

– Ei se tarkoita, että saarnojen pitäisi olla sen kummempia kuin muutenkaan. Esimerkiksi pappien ei tarvitse olla rentoja, elleivät he ole sitä luonteeltaan. Jos ihminen ei ole luonteeltaan mikään poppipappi, ei tarvitse olla.

– Kyllähän monet kirkonmiehet ovat julkisuudessa mitä he ovat – toiset ovat jäyhempiä ja toiset avoimempia ja se on ihan fine. He ovat juuri sen takia mielenkiintoisia, että he ovat erilaisia.

Haastattelu: Ville Kormilainen, kooste jutuksi: Johannes Ijäs. 

Kuva: Enbusken profiilikuva Twitterissä. Julkaistu haastatellun luvalla.