Video: Tampereen Nojatuolikirkkoon tutustumassa


Somempi seurakunta vieraili lokakuussa Nojatuolikirkossa Linnainmaan seurakuntakeskuksessa Tampereella. Tässä messussa moni asian on mietitty uusiksi.

Pastori Jussi Laine ja kanttori Sanna Ketola-Laine kertovat matkasta ideasta toteutukseen. Samainen kaksikko on aiemmin suunnitellut ja toteuttanut muun muassa Tesoman Tangomessun.

Mainokset

Vieraileva kolumnisti: Mielensäpahoittajan epistola

img_9787-1Kyllä on maailma kummalliseksi mennyt. Kuun ensimmäisenä päivänä menivät sitten kirkonmiehet ja –naiset pitämään Iskelmämessun Pyynikin kesäteatterissa. Siellä joku pappi liperit kaulassa oli olevinaan niin Babitzinin edesmenneitä veljeksiä ja rämpytti kitaraa. Joku kanttori koitti olla niin  kukkahameessaan. Hyvä ettei sentään puhelinlangat laulaneet vaikka hetki löi vieressä penkin, puun ja puistotien.

Eikä siinä vielä kaikki. Kekkosen näköinen pappi hakkasi pianoa kuin hourupäinen ja kehtasi vielä saarnata farkut ja kumitossut jalassa siitä kuinka oli ollut ABC:llä ostamassa juustoa. Ja kesäteatterin täydeltä sadat ihmiset laulavat niin kuin eivät olisi koskaan ennen kuulleet kulkurin iltatähdestä.

Ja kun tuosta tilaisuudesta olen saanut toivuttua, niin eikö ne hyväkkäät ole taas jo uudella asialla. Joku tapahtumien yö kaupungilla ja nämä kirkon ikiomat pellepelottomat päättävät järjestää Vanhassa kirkossa Tangokirkon. Virsiä tangoina ja tangoja virsinä. Kyllä ei pitäisi kirkkoon viedä Monosta taikka Kärkeä yhtä vähän kuin soittaa arvokkaita virsiä niin kuin jotain Suhmuran Santraa. Haitarilla. Tähän kohtaan minä sanon ei. Joku roti saisi kirkossa olla.

Mutta minä päätinkin tehdä sellaiset teesit, jotka käyn naulaamassa lähimmän Juice-kirkon oveen. Kai ne kaikki Tampereen kirkot ovat meinaan kohta sellaisia.

1) Koskaan et muuttua saa. Parempi on, että mennään niin kuin aina ennenkin. Koska vanha on aina parempi.

2) Kirkossa saa soittaa vaan hengellistä musiikkia. Tai ainakin vaan sata vuotta vanhaa musiikkia. Uruilla ehkä vähän uudempaa, mutta sitäkin varoen.

3) Pappien puheista ei pidä saada selvää ennen kuin kymmenien vuosien kirkossakäyntikokemuksella. Sitten jo tietääkin, mitä ne seuraavaksi tulee sanomaan. Eikä ainakaan mitään ajankohtaista ole syytä käsitellä.

4) Pysykööt kirkko kirkoissaan. Kaikenlainen kesäteatteri- ja jäähalliheiluminen tulee lopettaa välittömästi. Niin ja internettiä kanssa tulee välttää viimeiseen asti.

Näin kun tehdään, niin olisi tuttua ja turvallista. Minä tiedän kyllä nämä jutut.

 

Jussi Laine

Pastori. Tampereen seurakuntien vs. kehitysjohtaja. Näyttää Kekkoselta, ostaa juustoa ABC:ltä, soittaa pianoa ja on naimisissa tangon laulamista rakastavan kanttorin kanssa.

Pokemonin toinen tuleminen, olimmeko valmiita?

janprofiili

Rakas kirkko. Kirjoitan tätä sinulle perjantai-iltana. Olen juonut muutaman kupin kahvia.  Tunnettu sosiaalisen median guru Ville Kormilainen kiitti aikanaan kirkkoa ripeydestä huomioida maamme Pokemon-pelaajat. Reilu vuosi sitten, kun Pokemon jalkautui Suomeen, seurakunnat avasivat pelaajille vessat, tarjosivat mahdollisuuksia ladata akkuja kirkoissa ja huomioivat pelin pelaajat monin eri tavoin. Kirkkojen ja seurakuntatalojen ympärillä on paljon Pokemon-saleja ja -stoppeja, jotka keräävät valtavasti pelaajia.

Aikaa myöten Pokemon-pelaajien innostus haaleni. Väki väheni. Seurakuntienkin palvelualttius lopahti. Tänä kesänä Pokemon on kuitenkin tehnyt jälleen uuden tulemisensa. Pelaajia on taas paljon. Pokemon-tapahtumissa eli -eventeissä esimerkiksi heinäkuun aikana on ollut valtavasti pokettajia. Helsingissä esimerkiksi Vanhankirkon puistossa on viihtynyt parhaimmillaan satoja Pokemon-pelaajia yhtä aikaa. Seurakunta ei ole näitä pelaajia kuitenkaan yrittänyt tavoittaa. Lämmin kädenojennus on tällä kertaa puuttunut. Miten olisi vesipiste? Entä jos pappi kuljeskelisi mukana pelaajien joukossa? Mitä muuta voisi tehdä?

Pop up-tapahtuman ei ole lähtökohtaisesti tarve synnyttää pysyviä työmuotoja, joita seurakuntien tarjonta pursuaa jo nyt, vaan keskeisempää on tarttua johonkin ajassa liikkuvaan ilmiöön ja toteuttaa sen pohjalta mahdollisesti yhteistyössä ympäröivän yhteisön kanssa kiinnostava tapahtuma. Jo yksikin kerta saattaa riittää, mutta olisi melkoista tyhmyyttä olla kokeilematta, pienin muutoksin ja varioiden, kerran jo onnistunutta pop up -tilaisuutta tai -toimintaa uudelleen. Tarkoitus olisi ottaa pop upeista myös opiksi ja tätä kautta hioa organisaation valmiutta reagoida ympäröivän yhteiskunnan tarpeisiin.

Tässä valossa on erikoista, että seurakunnissa annetaan oivan tilaisuuden lipua sormien läpi. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että pelaajien tarpeet ovat reilussa vuodessa muuttuneet. Vara-akkujen yleistyttyä ei latauspisteiden tarve ole enää suurin ongelma, mutta avoimet käymälätilat ja ilmaiset kevyet virvokkeet menisivät varmasti kuin kuumille kiville. Entäpä miten olisi, jos seurakunnat järjestäisivät edes sunnuntaisin Pokemon-metsästäjille helpotusta ja tukea niissä paikoissa, joissa harrastus yhä on aktiivisimmillaan? Miten olisi seurakuntien jakamat vara-akut raamatunlausein varustettuna?

Pop up -kirjamme alustavien huomioiden perusteella näyttää siltä, ettei kirkossa käytetä tarpeeksi aikaa pop upien jälkianalyysiin. Pop upien reflektointi saattaa jäädä jopa kokonaan tekemättä. Huolellinen ruotiminen jälkikäteen olisi kuitenkin jo oppimisen kannalta erittäin kannattavaa, sillä vain analysoidut onnistumiset ja epäonnistumiset kartuttavat organisointivalmiutta.

Mikä viesti Pokemon-pelaajille jää, jos kirkko oli alkuun innolla mukana riennossa, mutta vaikenee nyt tyystin? Onko se viesti hyväksymisestä vai hylkäämisestä? Haiseeko kirkollinen jälkihiki vai ollaanko koko ajan valmiita reagoimaan? Kysymyksien kautta piirtyy esiin myös pop upien haaste: Milloin tapahtuma on täyttänyt tehtävänsä? Milloin on aika lopettaa? Milloin pop up muuttuu, jos muuttuu, pysyvämmäksi toiminnaksi? Miten voi reagoida samaan toimintaan uusiutuvin ja tuorein tavoin?

Ei helppoa, mutta kyllä kirkossa osataan, kunhan pysytään hereillä, näin kesähelteilläkin, vaikkei niitä ole tänä kesänä ollutkaan.

Jan Ahonen

Kirjoittaja yksi kolmesta Somempi seurakunta -kirjan tekijästä. Hän työskentelee nasaretilaisen puusepän ajoittaisena alihankkijana, mutta ansaitsee jokapäiväisen leipänsä viestinnällä kirkon piirissä.

Vieraileva kolumnisti: Kuka keksi kirkon brändäämisen?

Seurakunnan markkinointiviestinnän työpajassa on tuskin pyyhitty korvapuustin murut suunpielistä, kun tutut argumentit jo leijuvat ilmassa: Brändi- ja markkinointipuhe tuovat kirkkoon vierasta ideologiaa. Mainonta, mielikuviin vaikuttaminen tai henkilökohtainen myyntityö eivät ole seurakuntatyön ydintä.

Tässä tilanteessa haluaisin kilauttaa kaverille, vähän niin kuin Haluatko miljonääriksi -tietovisassa. Puhelinkeskus yhdistäisi minut 1920-luvun Manhattanille BBDO-mainostoimistoon. Puhelimeen vastaisi Bruce Barton. Hän oli mainonnan pioneeri ja tietokirjailija, joka oli luomassa nykyisen viestintäteollisuuden perustuksia.

Kilauttaisin Brucelle, koska viestinnän historia kätkee kiinnostavan yllätyksen: Mistä yritysviestintä haki alun perin inspiraationsa? Armeijalta? Urheilusta? Antiikin filosofeilta? Kyllä, kaikilta näiltä. Mutta yksi esikuva oli muita suurempi.

Yritykset ottivat mallia kirkolta.

Annetaan Brucen itse kertoa.

– Päivää Bruce! Suomesta soittelen. Olet juuri julkaissut mainosalan bestsellerin, josta tuli yksi vuosisadan myydyin tietokirja. Kuka on mielestäsi mainosalan suurin esikuva?

– Jeesus.

– Kiinnostavaa. Miksi Jeesuksen tulisi olla myynti- ja mainosmiehen roolimalli?

– Hänen mainontansa oli nerokasta! Ei ole vaikuttavampaa tapaa viedä tärkeää viestiä ihmisille kuin hänen. Jäljittelemme työssämme Jeesuksen kolmea periaatetta:

1. Hän kiinnittää ensin taitavasti ihmisten huomion.
2. Hän saa kiinnostuksen syvenemään uutisella tai tarinalla.
3. Hänen puheensa on aina selkeää ja konkreettista, ja ennen kaikkea rehellistä.

– Hyvin tiivistetty, Bruce. Ei ihme, että viestintäala lähti kasvuun noilla Jeesuksen opeilla.

Uskotko, jos kerron, että vuonna 2017 isoilla yrityksillä ympäri maailman on oma ”missio” ja ”visio” ja yritykset haluat tehdä työntekijöistä brändinsä ”lähettiläitä”? Tämä kaikkihan on lainaa kirkolta.

– Todellako? Hienoa kuulla, että kirkon viestintää on benchmarkattu liike-elämässä juuri niin kuin ehdotin. Muistaahan kirkko itse edelleen Jeesuksen tärkeimmän viestintäopin?

– Muistutapa vielä, mikä se oli.

– No sehän on se, että kontakti ihmisiin luodaan aina teoilla eikä sanoilla. Palvelua, ei puhetta! Tästä ei saa tinkiä!

– Ei ole unohdettu. Tekoja ja muuta viestintää ei meillä erotella.

Pitäisit varmaan näkemästäsi, jos tulisit käymään. Viime aikoina on esimerkiksi jalkauduttu Lutherin hengessä baareihin, festareille ja lätkämatseihin. Tuhansia henkilökohtaisia kontakteja solmitaan tänäkin kesänä pop up -tapahtumissa ja sosiaalisessa mediassa.

– Hyvä, että Jeesuksen opit ovat luovassa käytössä. Kyllä minä edelleen kadehdin sitä, miten kirkko loi Jeesusta jäljittelemällä maailmanlaajuisen organisaation. Mikään firma ei ole pystynyt samaan. Menestystä teille evankeliontihommiin siellä Suomessa!

– Kiitos, kerron terveiset! Mukavaa päivää sinne Manhattanille!

Bruce Barton: The Man Nobody Knows (1925). 

VTT Karoliina Nivari kehittää työyhteisöjä ja niiden viestintää Kirkkopalveluissa. 

Kuva: Esko Jämsä

 

Lue myös:

Vieraileva kolumnisti: Jeesus®

Vieraileva kolumnisti: Tampereella ollaan lätkässä kirkkoon

Tervetuloa rakentamaan Pop-up-kirkkoa!

img_2124-1

N-Y-T, nyt! Tästä lähtee liikkeelle uusi kirjaprojekti.

Pop-up-kirkko on projektina ottanut mallia Somempi seurakunta –työprosessista. Polttopisteessä ei tällä kertaa ole pelkästään sosiaalinen media, vaan seurakuntien uudistuvat työtavat. Voi jopa olla, että some jää tällä kertaa vain yhdeksi taustatekijäksi. Tuloksena on tulevan kirjan lisäksi blogi, koulutuksia ja uutuutena myös videoita. Hanke on saanut Helsingin seurakuntayhtymän innovaatiotukea eli LutherPlus–rahoitusta. 

Tarkastelussa ovat Festariehtoollisen, Aleppon kellojen ja Futiskirkon kaltaiset projektit. Mikä oli teologia Aleppon kellojen kuminan taustalla, miten Kari Kanala perustelee seurakuntaväen johdattamisen Kirkkokaljoille ja entä miten syntyikään Heikki Lepän idea ensimmäisestä Hääyöstä? Tämän kaltaiset ilmiöt eivät synny historiatta, missä siis ovat niiden juuret ja niiden teologinen perusta? Onko kirkollisilla tekijöillä jotain ikiomaa pop-upien saralla, vai onko kaikki vain lainatavaraa? Mikä on pop-upin rakenne? 

Marjaana ToiviaisenKatri Korolaisen, Teemu LaajasalonKari Kanalan ja Jussi Laineen kaltaiset pop-up-pioneerit kertovat tarinoita onnistumisten ja myös epäonnistumisten takaa. Projektin painopiste on saadun apurahan ehtojen vuoksi pääkaupunkiseudulla, mutta tempaukset muualla Suomessa saavat myös tilaa tekeillä olevan kirjan sivuilla.

Tarkoitus on, että kirja julkistetaan Kirkon viestintäpäivillä Espoossa syyskuun alussa ja samassa yhteydessä pidetään pop-upeista työpaja. Ensimmäiset kirjan teemasta nousevat koulutukset on jo pidetty.

Kirjan kirjoittamisesta päävastuun kantaa toimittaja Salla Ranta, blogin ylläpitämisestä vastaa mediapastori Jan Ahonen, videot tuottaa Antti Vuori. Kirja taustavoimissa vaikuttavat myös Somempi seurakunta -kirjasta tutut toimittajat Johannes Ijäs ja Ville Kormilainen. Yhtenä yhdistävänä tekijänä on myös se, että Somempi seurakunta -blogi ja -Facebook–sivu palvelevat myös uutta kirjaprojektia.  Vierailevat kirjoittajat taustoittavat blogissa kirjan aihepiiriä ja herättelevät keskustelua sen liepeiltä. Tervetuloa mukaan rakentamaan Pop-up-kirkkoa!

Kuva: Turun Down by the Laituri -tapahtuman Festariehtoollisen toteuttajia vuodelta 2014.

Kirkko ja kaupunki: Aleppon kellot soivat muutosta

janprofiiliAleppon kellot, hääyö, kirkkokaljat ja festarihäät ovat esimerkkejä huomiota saaneista kirkon projekteista, joissa sosiaalinen media on saanut aikaan toimintaa.

Digitalisoituva ja yhä somempi media johtaa kirkkoa muutokseen. Vihkiparien tarinat esimerkiksi kertovat, että parisuhteen ensiaskeleet otetaan nykyisin yhä useammin verkkoyhteisöissä tai kohtaamiseen räätälöidyissä deittipalveluissa. Hautakivien sijaan merkittävimpinä muistoina edesmenneestä läheisestä ovat tulevaisuudessa todennäköisesti erityiset muistelusivustot. Kasvottomaksi usein jäävä paikallisseurakunta saattaa saada kasvot somessa aktiivisen työntekijänsä myötä.

Kirkollisen somen kenttää hallitsevat pääkaupunkiseudun kirkolliset viestijät. Jouluradio on kirkollisten toimijoiden joukossa omaa luokkaansa reilusti sadantuhannen tykkäyksen, laajan Instagram-, YouTube- ja Twitter-tavoittavuuden myötä. Nimestään huolimatta Jouluradio on myös kirkon kattavin verkkomedia.

Luterilaisen kirkon tapa puhua itsestään kansankirkkona, johon yhä enemmistö suomalaisista kuuluu, ei ole somessa totta. Esimerkiksi seurakuntien Facebook-tilien tavoittavuus ei ole lähelläkään jäsenmäärää. Koko maan somemittakaavassa esimerkiksi Mikkelin hiippakuntaa ei sosiaalisen median perusteella ole oikeastaan olemassa. Toisaalta on syytä kysyä, eikö jokainen somettava jäsen tavallaan edusta kirkkoa. Jako työntekijöihin ja muihin edustaa perin kapeaa näkemystä.

Teemu Laajasalon ja Kari Kanalan kaltaiset julkisuudesta tutut papit ovat kirkon kasvot sosiaalisen median peilissä. Mediatunnettuus ei kuitenkaan ole ainoa syy heidän somesuosioonsa.

Digitaalisen aikakauden perusvaatimus on hallinnon ja toiminnan läpinäkyvyys. Enää päätöksiä ei tehdä takahuoneissa ja julkaista ilmoitustyyppisenä asiana. Yhä useampaa kiinnostaa osallistua päätöksen tekemiseen ja tietää taustalla vaikuttavaa ajattelua.

Tällaisissa tilanteissa tarvitaan seurakunniltakin entistä suurempaa avoimuutta. Lähtökohtaisesti kirkko organisaationa ei ole kiinnostava somessa. Esimerkiksi verohallinnon ja Helsingin kaupungin rakennusviraston suositut ja oivaltavat somepreesenssit kuitenkin kertovat, ettei kirvestä kannata heittää kaivoon. Henkilöt ja hyvin suunnatut tapahtumat kiinnostavat edelleen.

Aikana, jolloin asioilla on tapana henkilöityä, ei ole yllätys, että televisiosta ja kirkollista tempauksistaan tutut kirkkoherrat ja heidän kaitsemansa seurakunnat erottuvat edukseen. Teemu Laajasalon ja Kari Kanalan kaltaiset julkisuudesta tutut papit ovat kirkon kasvot sosiaalisen median peilissä. Mediatunnettuus ei kuitenkaan ole ainoa syy heidän somesuosioonsa. Laajasalon paimentama Kallion ja Kanalan Paavalin seurakunta ovat molemmat tunnettuja pop up-projekteistaan eli tempauksista, joissa haetaan uusia uomia seurakunnan läsnäololle ja työtavoille ympäröivässä yhteisössä.

Hääyö, kirkkokaljat ja festarihäät ovat esimerkkejä viime vuosien huomiota saaneista projekteista. Huomiota saava viestintä ja toiminta kulkevat siis käsi kädessä. Hiljattainen Aleppon kellot -projekti lienee tuorein osoitus sosiaalisen median, uuden tekemisen ja kirkon kantaman tradition hedelmällisestä ristisiitoksesta. Se on esimerkki luterilaisen kirkon verkkoviestinnästä, joka nostatti ilmiön. Kallion seurakunta esitti sosiaalisessa mediassa haasteen toisille kirkoille soittaa hautajaiskelloja Syyrian sodan mielettömyyden merkiksi.

Aleppon kellot oli hanke, jonka sisältö oli kunnossa: tärkeä, merkittävä ja ajankohtainen. Lisäksi kirkolla oli jotain erityistä annettavaa: kirkonkellot ja hautajaiset. Huomionarvoista on, että kansainvälistä huomiota saaneen ilmiön synnyttänyt idea tuli seurakunnan jäseneltä.

Jan Ahonen

Teksti on Kirkko ja kaupungin verkkolehdestä tammikuulta 2017. 

Katso alkuperäinen tästä.

Lue myös: Pop-up on kirkon tuorein herätysliike