Vieraileva kolumnisti: Jeesuksen asetukset

Kuva: Antti Rintala

Miten sopii palvelumuotoilu kirkolliseen työyhteisöön, pohtii vieraileva kolumnistimme, yhteisöpedagogi Mika Ijäs.

Kirkollisissa piireissä on puhuttu paljon toimintakulttuurin työntekijäkeskeisyydestä ja osallisuuden kapeutumisesta pieniin ydinaktiiviryhmiin. Nämä ovat ongelmia, joiden kanssa kirkko ei ole aivan yksin.

Monet muutkin toimijat ovat törmänneet osallisuuden kulttuurisiin muutoksiin, joille ominaista näyttäisi olevan ihmisten pyrkimys yhä omaehtoisempaan toimijuuteen. Autonomisuuden, kyvykkyyden ja yhteenkuuluvuuden kokemukset tunnetaan psykologiassakin keskeisinä motivaatiotekijöinä. Tällaisiin perustarpeisiin olisi vastattava, jotta yhteisön toiminta voitaisiin kokea sitoutumisen arvoiseksi.

Palvelumuotoilua on sovellettu laajasti erilaisten toimintojen kehittämisessä. Se voi näyttää isolta ja ihmeelliseltä, mutta se perustuu lopulta hyvin yksinkertaisiin ideoihin. Muotoilijan mallia ei tarvitse hakea Jeesusta kauempaa. Kun Jeesus kohtaa tiellä sokean miehen (Mark. 10) ja tulee kysyneeksi tältä, mitä mies haluaa Jeesuksen hänelle tekevän, on Jeesuksen palveluasenne muotoilijan asetuksissa. Esimerkiksi hyvin muotoillusta palvelusta sopii käytäntö, joka on tuttu ehtoolliselta. Kun jakopari vie leivän ja viinin penkkiin, ollaan asiakaslähtöisen palvelun ytimessä. Empatia, tuo verraton kykymme eläytyä toisen ihmisen kokemukseen ja ymmärtää hänen tarpeitaan, on palvelumuotoilijan tärkein resurssi.

Palvelumuotoilu soveltuu luontevasti myös seurakuntatyön kehittämisen menetelmäksi. Sen keinot ovat itsessään osallistavia ja ne suorastaan ajavat ihmisten pariin. Kehittäminen alkaa tiedonhankinnasta, mistä Herra jo esittikin edellä ytimekkään esimerkin. Tietoa käsitellään luovasti eli rakennetaan ongelmiin tarkoituksenmukaisia ratkaisuja. Ihmiset eivät osallistu eivätkä sitoudu toimintaan, jota he eivät aidosti tarvitse eivätkä myöskään toimintaan, jonka sisältöä he eivät ymmärrä. Tällöin puhutaan tuotteistamisesta ja usein myös toiminnan muodoista, jotka ovat voineet jäädä ajastaan jälkeen toisin kuin niiden tarkoitus itsessään.

Ideoita kehitetään kokeilevasti ja siten, että kokeilusta myös opitaan jotain uutta. Tämän takia epäonnistumisia ei tarvitse pelätä, sillä ne eivät kerro tekijöidensä keskinäisestä paremmuudesta vaan ratkaisuista, joita on kulloinkin osattu tehdä. Oppimisen myötä opitaan tekemään parempia ratkaisuja. Epäonnistumisen ja kokeilemisen pelko voi nousta luovien ratkaisujen esteeksi juuri työntekijäkeskeisyyden vuoksi.

Työntekijäkeskeisyys tarkoittaa yhteisöllisessä mielessä usein voimakkaan egoistista kulttuuria. Jos yleinen huomio kohdistuu jatkuvasti pikemmin tekijään kuin tekemiseen, tekijä voi kokea itsensä uhatuksi. Lisäriesan kulttuuriin tuo egoistien tyypillisesti ruokkima kilpailuhenkisyys, joka voi tehdä seurakuntatyöstäkin melko ilotonta yksilöurheilua letkeämmän pipokiekon sijaan.

Netti tuntee palvelumuotoilun hyvin. Pätevä googlettaja löytää esimerkkejä palvelumuotoiluhankkeista sekä menetelmiä, joita ohjaustyön ammattilaiset saavat hallintaan mutkattomasti. Usein on niin, että kun ajatus on kohdallaan, tekeminen on jo helpompaa. Kehittäminen edellyttää myös realististen vahvuuksien ja mahdollisuuksien tunnistamista. Kirkolliset piirit voisivatkin puhua jatkossa enemmän ratkaisuista.

Mika Ijäs
Yhteisöpedagogi, valmentaja
HeartBeatnik Oy, Vantaa

Tuore listaus julki! – Katso tästä Suomen tykätyimmät seurakunnat Facebookissa

cropped-img_2760.jpeg

Listasimme Facebookin tykätyimmät luterilaiset paikallisseurakunnat. Espoon Tuomiokirkkoseurakunta pitää listan ykkössijansa merkittävän kasvun siivittämänä. Helsingissä Kalliossa, Malmilla ja Paavalissa on lukujen valossa tehty hartiavoimin tykkäysmäärässä näkyvää työtä. Huomattavia kasvupyrähdyksiä on muun muassa Borgå svenskan ja Hyvinkään luvuissa. Listalle nousee kaksi espoolaista seurakuntaa.

Ylivieskan seurakunnan kokoon nähden mainiot lukemat ovat hyvin hoidetun kriisiviestinnän ja sen jälkeen jatkuneen huomion sekä laadukkaan tiedottamisen hedelmää. Ylivieskan kirkko tuhopoltettiin pääsiäisenä 2016.

Tykkäysmäärät ovat vain yksi tapa tarkastella viestinnän onnistumista. Se suosii lähtökohtaisesti suuria seurakuntia, mutta antaa silti suuntaa. Korjaamme listaa mielellämme, voit kommentoida alle tai lähettää sähköpostia: jan.erik.ahonen@gmail.com.

Facebookin tykätyimmät luterilaiset seurakunnat

(Suluissa vertailuluku 7.4. 2016)

  1. Espoon Tuomiokirkkoseurakunta 2649 (2075)
  2. Kallion seurakunta  2080 (1497)
  3. Lauttasaaren seurakunta 1827 (1691)
  4. Nokian seurakunta 1792 (1725)
  5. Malmin seurakunta 1646 (1097)
  6. Ylivieskan seurakunta 1516 (1241)
  7. Paavalin seurakunta 1444 (1088)
  8. Helsingin tuomiokirkkoseurakunta 1283 (1163)
  9. Toivakan seurakunta  1122 (936)
  10. Borgå svenska domkyrkoförsamling 1097 (802)
  11. Ilmajoen seurakunta 1034 (lisätty 24.1.)
  12. Hyvinkään seurakunta 1030 (743)
  13. Seinäjoen seurakunta 992 (833)
  14. Mariehamns församling  964 (912)
  15. Hollolan seurakunta  948 (863)
  16. Hämeenlinnan seurakunta  936 Lisätty 29.1.
  17. Aurinkorannikon suomalainen seurakunta 932 (818)
  18. Porvoon suomalainen seurakunta 913 (771)
  19. Olarin seurakunta 879
  20. Rekolan seurakunta 855 (719)
  21. Ylöjärven seurakunta 850 (716)
  22. Leppävaaran seurakunta (Espoo) 849

Edellisen listauksen huhtikuulta 2016 löydät täältä.

Tästä pääset tuoreimpiin seurakuntayhtymien Facebook, Twitterin ja Instagramin listauksiin.

Tilaa innostava ja asiantunteva Somempi seurakunta -koulutus tästä!

Ensimmäinen somepappi: Ankkalammikoituminen kirkon sometyön uhka

Keravansrk

Kuva: Keravan seurakunnan somekoulutuksesta, Heikki Nenonen oikealla.

Aktiivisesta ja positiivisesti erottuvasta työstä sosiaalisessa mediassa tunnettu Keravan seurakunta saa tulevan vuoden alussa tiettävästi maamme ensimmäisen some-papin. Tehtävään tarttuu seurakuntaa aiemminkin palvellut Heikki Nenonen. Selvitimme Nenosen ajatuksia uuden työroolin kynnyksellä.

Miltä uusi titteli ja tehtävänkuva tuntuu?

 Tuntuu aika omalta. Olen ihmisenä ja pappina ennakkoluuloton ja mielelläni uuteen heittäytyvä. Ajattelen olevani omimmillani silloin, kun pääsen rakentamaan jotain sellaista, jolla ei ole vuosikymmenten ”näin on aina tehty” -painolastia perässä vedettävänä.

Kuinka suuri osa Keravan seurakunnan papin työstäsi on sometyötä?

– Osuutta ei ole määritelty prosenteissa, mutta se ymmärretään työalana muiden joukossa. Osallistun normaalisti yleiseen seurakuntatyöhön kollegoideni tapaan, mutta en ajattele sitä jonkinlaisena ei-some-työnä. Päinvastoin, some-pappina pyrin siihen, että seurakuntana kaikki työmme ja olemisemme on läsnä sekä fyysisesti että virtuaalisesti, koska niin suurin osa keravalaisistakin on. Siispä sanoisin, että kasvokkain tapahtuvaa sielunhoitoa ja rippiä lukuunottamatta papin työstäni lähes 100% voi olla sometyötä.

– Työyhteisössäni työntekijään luotetaan ja esimiehen asenne toimimiseen someympäristössä on hyvin kannustava. Niinpä uskon, että sometyön tekemistä rajoittaa ensisijaisesti oma rajallinen mielikuvitus.

– Lisäksi vastuullani on nuorten aikuisten toiminta. Lienee sanomattakin selvää, etten jaa somea ja nuoria aikuisia kovin erillisiin kategorioihin.

Kenen aloitteesta sinusta tuli somepappi?

– Meillä on sometettu aktiivisesti jo pidempään useiden työntekijöiden ja seurakuntalaisten toimesta. Aloite taisi tulla minulta itseltäni, mutta se sai hahmonsa ideapalaverissa esimieheni kanssa. Somepappeus oli mitä luontevin jatko jo tehdylle sometyölle, sillä uuden strategiamme mukaisesti pyrimme vahvistamaan läsnäoloamme kolmessa paikassa: kirkossa, kaupungilla ja somessa. Niinpä olemme pyrkineet hyvässä yhteishengessä miettimään myös työalakysymyksiä uudesta ja nykyaikaisesta näkökulmasta.

Mitä teet nyt somessa ja millaisia suunnitelmia sinulla on tulevaisuutta varten?

– Suunnitelmia on paljon. Ensinnäkin ajattelin perata läpi sen, mitä kaikkea meillä jo on ja tapahtuu ja lähteä näin vahvistamaan kaiken hengellisen työmme somenäkyvyyttä. Tämä voi tapahtua tuotteistamalla (tiedän, pelottava sana) somemaailmaan kaikkea sitä, mitä meillä jo osataan hyvin. Kyse on siis siitä, että työmme muuttuu ymmärrettävämmäksi ja kiinnostavammaksi ja näin saavuttaa monilla rintamilla paremmin kohderyhmänsä.

– Toiseksi haluan toimia uudenlaisen ajattelutavan saarnaajana: some haastaa kirkon perinteisen, tapahtumakeskeisen olemistavan. Järjestä tapahtuma, tilaa pullakahvit, laita ilmoitus lehteen ja odota. Näin on toimittu ja toimitaan. Tietyin osin pitää toimia jatkossakin, mutta sen rinnalla on ymmärrettävä, että tapahtuminen, toiminta ja läsnäoleminen on aidosti siirtynyt myös sosiaaliseen mediaan. Se, että joku katsoo seurakuntamme Tulkoon haloo -videon Youtubesta tai heittää kotoaan snäppiviestiä seurakunnan tilille, on jo tapahtuma ja kohtaaminen. Meidän ei ole mitään syytä ajatella, että vain paljon ihmisiä fyysisesti kokoava toiminta on kaiken onnistuneen tapahtumisen mittari. Joku Youtube-video voi kertoa jostain fyysisestä tapahtumasta. Tapahtuma kerää 15 ihmistä, mutta videon katsoo 1200 ihmistä.

– Kolmanneksi haluan muuttaa toimintaamme somessa paljon nykyistä proaktiivisemmaksi ja suunnitelmallisemmaksi. Ihmisten hengelliset pohdinnat ja etsinnät tapahtuvat nykyään usein somessa. Yhdessä tiedottajan kanssa pyrimme rakentamaan uudenlaisen, asioihin ja kysymyksiin tarttuvan toiminnan mallia. Samalla pyrimme järkeistämään sitä, mitä missäkin somefoorumissa on tarkoituksenmukaista jakaa.

Koetko edustavasi somessa koko kirkkoa vai Keravan seurakuntaa?

– Pappislupaukseni mukaisesti palvelen ilman muuta koko Kristuksen kirkkoa. Keravan seurakunta on siitä upea työpaikka, että meillä tällaiseen ajassa elävään palvelemiseen uskotaan, eikä pelätä tehdä muutoksia. Mielelläni siis palvelen Kristuksen kirkkoa Keravan seurakunnassa.

– Some on siitä hieno juttu, ettei se tunne parokiaalista seurakuntarakennetta. Seurakuntamme yksi strateginen suuntaviiva tuleville vuosille on ”Olemme kaikkialla Keravalla.” Tähän voisinkin somepappina jatkaa, että ”ja Kerava on kaikkialla Suomessa ja miksei muuallakin.” Eli en pane pahakseni, jos Keravan seurakunta brändäytyy sometyömme takia hyvässä valossa, kunhan tämä vain palvelee keravalaisia ja koko kirkkoamme. Omaan napaansa tuijotteleva ja etuansa vaaliva seurakunta sen sijaan on ymmärtänyt olemuksensa perustavalla tavalla väärin.

Miten some on mielestäsi kirkon piirissä hallussa?

Vaihtelevasti. Kirkossa on paljon someaktiivisia työntekijöitä, mutta paljon myös somea vieroksuvia. Eri seurakunnissa ja seurakuntien sisälläkin eletään hyvin erilaisissa sometodellisuuksissa. Innostuneisuutta ja ennakkoluuloja on suunnilleen yhtä paljon.

Nimeä kolme ilonaihetta kirkon sometyöstä?

  1. Selkeä kollektiivinen herääminen sometodellisuuteen. Elämme herätyksen aikoja.
  2. Someen aletaan suhtautua yhä ammattimaisemmin, se ei ole enää ”oikeiden töiden” ohessa tapahtuvaa pikkuhauskaa puuhastelua.
  3. Some on tehnyt ja tekee kirkon työstä ihmisläheisempää, kepeämpää ja uskottavampaa.

Entä kolme murhetta?

  1. Uhkana on esimerkiksi työntekijöiden ”ankkalammikoituminen” somessa. Sosiaalisen median on tarkoitus olla mahdollisimman sosiaalista ja ulospäinsuuntautuvaa.
  2. Somen ymmärtämiseen läsnäolon ja tapahtumisen foorumeina on vielä matkaa. Liian usein some on yhtä kuin tiedotuskanava. Tämän murheen aika korjannee.
  3. Usein sometyö on innokkaiden työntekijöiden yksityisyrittämistä. Yhteispelillä ja tavoitteiden pohdinnalla päästäisiin pidemmälle.

Miten Keravan seurakunta luo joulun someen?

Tänä vuonna luomme sen perinteisen tapahtumatiedottamisen lisäksi SnapChat-vetoisella, puujalkahumoristisella Snapventtikalenterilla. Näissä päivittäisissä videoklipeissä pyrimme yhdistämään nasevalla tavalla keravalaisuutta, adventtia ja tulevaa joulua. Jos muuten jollakin on naseva, kriteerit täyttävä klippi-idea mielessä, minuun voi olla yhteydessä!

Joulun ollessa käsillä teemme varmasti jotakin hartaudellisempaa ja asiallisempaa somehartausmateriaalia jaettavaksi. Tämän lisäksi pidämme somessa näkyvillä kaikkea sitä, mitä on jo tapahtunut ja missä olemme olleet: lasten joulukirkot, päiväkerhot, erilaiset joulutilaisuudet. Pyrimme olemaan aktiivisia paitsi seurakunnan tilillä, myös henkilökohtaisilla tileillämme.

Twitter, Instagram ja SnapChat: nenoheikki

Mitä seurakunta ja kirkko voisivat oppia startupeilta?

Minulta ilmestyi viikko sitten Kauppakamarin kustantamana Kukaan ei puhu Fruugosta – Tarinoita startup-Suomesta -niminen kirja. Kirjassa käsitellään suomalaisia startup-epäonnistumisia, mutta samalla se antaa liudan vinkkejä aloittelevalle yrittäjälle.

Myös kirkko ja seurakunnat voisivat oppia startupien asiakkuusajattelusta. Kun startup eli maailmanmenestykseen tähtäävä yritys lähtee kehittämään tuotetta, se puhuu ensimmäiseksi asiakkaittensa kanssa. Kirkolle ja seurakunnille tällainen dialogi on usein vieraampaa.

Käytän kirjassa kolmevaiheista mallia asiakashankintaan. Ensin herätellään asiakas metelöimällä, sitten kiinnostetaan asiakas ja lopulta tehdään kauppa. Kirkon ja seurakunnan tapauksessa kauppa on tietysti onnistunut asiakaskontakti: käynti lastenkerhossa ja sunnuntain messussa. Kirkkokin elää ja kuolee asiakkaidensa mukana.

Meteliä

Miten herättää potentiaalisten asiakkaiden kiinnostus? Miten asiakkaat löytävät juuri meidän tuotteemme kaikkien muiden tuotteiden joukosta? Miten kirkko löytää metelin seasta potentiaalit?

Metelin pitäisi olla sellaista, joka herättää huomion oikeassa kohderyhmässä. On oikeasti aivan tarpeetonta jaella messuilla lentolehtisiä viisikymppisille, jos oikeat potentiaaliset käyttäjät löytyvät Bulevardin eteläpuolelta. Sama asia käänteisesti: on turha huudella paikallislehden palstalla teinejä tai kirkon ilmoitustaululla somessa eläviä perheenäitejä.

Mieti, mikä on sinun tapasi herättää meteliä. Sosiaalisessa mediassa touhuaminen on hauskaa, mutta ilman suuntaa se on tehotonta. Blogigaaminen, Twitter, Instagram, kaikki ovat käypiä työkaluja, kunhan viestin vain suuntaa oikealle porukalle.

Kiinnostusta

Kiinnostuksesta voisi puhua myös mittaamisena. Somessa on turha huudella, ellei asiakkaita saada kiinni tai jos toimintaa ei mitata. Netissä voi mitata lukemattomia asioita. Esimerkiksi Google Analyticsin mittaristolta löytyy varmasti oikea työkalua asiaan kuin asiaan, mutta mittari on se, meneekö viesti perille? Kuinka moni ihminen liittyy postituslistalle? Kuinka moni ihminen tykkää Facebook-sivustasi? Seuraako sinua Instagramissa kukaan? Ja mikä tärkeintä, tuleeko kukaan seurakuntasi tapahtumiin!

Pidä huoli, että metelin herättämisestä seuraa myös kiinnostuneita. Ota kiinnostuneet näppeihisi ja selvitä, miksi ne he ovat sinusta kiinnostuneita. Jos yksi ihminen tykkää sosiaalisen median kanavasi kaikista julkaisuista, on hän joko hullu tai sitten potentiaalinen asiakas. Jututa häntä. Ota kiinnostuneista kaikki irti.


Asiakas

Kiinnostuneista ihmisistä saat asiakkaita. Perinteisessä bisneksessä kiinnostuksesta asiakkaaksi vaaditaan noin seitsemän yhteydenottoa ja puoli vuotta aikaa. Seurakunnalla on enemmän aikaa.

Mieti tavat, miten joilla saat kiinnostuneet kiinni ja osallistumaan.

Startupille metelistä kiinnostuksen kautta asiakkaaksi on usein liian kallis ja hidas. Ilman meteliä ei ole kiinnostusta ja ilman kiinnostusta ei ole asiakkaita. Suppilomalli toimii aivan oikeasti. Sitä paitsi, seurakunnalla on ollut tähänkin asti aikaa odottaa, nyt pitäisi toimia.

Ville Kormilainen

Anteeksi – lusikkani on sopassanne

Vuoden jälkeen lupa heltisi. Jouni Liimatainen on seurakunnan vapaaehtoinen Facebook-päivittäjä Espoossa. Vierailevana kolumnistina hän kuvaa, millaista polkua vastuuseen pääsy edellytti.

”Keitä ne on ne irralliset – tilastojen lukuisat miehet, joita seurakunta tavoittelee.” lauleskeli Karjalaisen Jii tutussa hitissään. Vai olivatko ne sankarit…?

No niin tai näin, jos ja kun ihminen seurakunnallisesti lokeroidaan eli segmentoidaan, tunnustaudun entiseksi irralliseksi, josta on myös passiiviseurakuntalaisen nimeä kuultu käytettävän. Sellainen tyypillinen ”metsä kirkkoni olla saa” -ihminen, joka tunnustaa Jumalan olemassa olon, mutta ei tarvitse kankeaa kirkkoa sen pönkittämiseen.

Omalla kohdallani muutos kävi sattumanvaraisesti, kun kesämökkipaikkakunnallani Konnevedellä huomasin, että kirkossa saa hihittää ja ajauduin heidän vapaaehtoistoimintaansa. Lähdin etsimään sitä samaa iloista kirkkoa omasta kotiseurakunnastani. Ja olihan se siellä, mutta passiiviseurakuntalaisen silmin suljettujen ovien takana. Ovien, jotka minullekin toki avattiin, kunhan olin pari vuotta jaksanut oveen paukuttaa.

Itselleni syntyi eräänlainen kaksi ja puoli -kohtainen oivallus: vapaaehtoistoiminta voi olla portti kirkkoyhteyteen ja kirkon julkinen imagokuva ei vastaa todellisuutta. Se puolikas oli se, että kirkkolaiva on melko kankea, mutta toisaalta se voi olla myös siunaus, kun ei hötkyillä joka muodin perässä.

No vapaaehtoistyö laajuudessaan olisi parinkin kolumnin arvoinen, mutta kiteytettynä: jos ihminen osaa esimerkiksi ammatikseen tiedottaa, toimia graafisena suunnittelijana, lapsityössä tahi ihan missä tahansa ammatissa, niin kyllä hän osaa tehdä sitä seurakunnassakin. Annetaan vastuuta, annetaan valtaa – siinä on toimivan vapaaehtoisuuden resepti.

Ja reseptistähän syntyy soppa. Itse koin luonnollista muutosvastarintaa, kun vapaaehtoinen tulee selviä kuviota sekoittamaan. Ajattelin kuitenkin, erään valtiopäämiehen tavoin, että tekemättäkään tätä ei voi jättää. Että kaikki keinot ovat sallittuja sodassa, rakkaudessa ja ennen kaikkea tiedotuksessa, jotta myös julkisen median tiedonvälityksen varassa elävät kanssasisaremme ja -veljemme saavat kuullakseen sen, mielestäni todellisemman kirkkokuvan. Sillä vaikka seurakunnan printtitiedotus on erinomaista ja sillä on edelleen tärkeä sijansa, niin se ei tavoita, kuin lähtökohtaisesti myönteisesti seurakuntaan suhtautuvia. Some-tiedottamiseen taas välttämättä ei ole osaamista, eikä ainakaan resursseja.

Pienen lusikan seurakunnan soppaan laitoin, kun perustin omalle alueseurakunta-alueelle Espoon Viherlaakso-Laaksolahdelle omat FB-sivut, joiden tarkoitus oli tiedottaa toiminnasta alueellisesti. Tämä ei ollut ongelma, sillä alueella ei ollut sivuja aiemmin.

Ehdotin, että voisin olla myös Espoon Tuomiokirkkoseurakunnan yksi FB-päivittäjistä, siitä näkökulmasta, että osallistun paljon seurakunnan tapahtumiin ja voisin kirjoittaa päivityksiä osallistujan silmin. Nyt oltiin jo tuntemattomilla ja jopa hieman vaarallisilla vesillä, mutta vuoden jälkeen lupa heltisi.

Kun pää oli eräällä lailla avattu, ja huomattu, että ihan asiallisia päivityksiä osaan laittaa, jatko on ollut helpompaa. Uusia päivitysoikeuksia on tullut ja homma laajentunut niin Twitterin, YouTuben kuin Instagramin puolelle. Valitettavaa ehkä kuitenkin, että vapaaehtoisena tiedottajana taidan olla seurakunnassamme ehkä ainoa. Miksi ? Jaa-a…

Luulen, että kysymys on siitä missä vapaaehtoistoiminnassa yleisesti. Seurakuntalaisten resursseja ei toisaalta osata ja toisaalta ei uskalleta hyödyntää. Pelätään ehkä, että seurakuntalaiset tulevat samalle soppakulholle ja alkavat syömään työntekijöiden soppaa.

Itse ajattelen kuitenkin, että vapaaehtoistoimijoiden vahvuus on siinä, että heillä on resursseja olla luomassa uutta. Esimerkkinä ehkä perustamani ja ylläpitämäni Laulu & laulun tarina konserttisarja, mikä ei ole pois seurakunnan perustoiminnasta, vaan täydentää sitä. Olennaisinta on hyvä yhteistyö työntekijöiden, esimerkiksi juuri tiedottajien kanssa – kuten meillä Espoon Tuomiokirkkoseurakunnassa.

Jouni Liimatainen
Espoon seurakuntien yhteisen kirkkovaltuuston jäsen ja
Espoon Tuomiokirkkoseurakunnan seurakuntaneuvoston varapuheenjohtaja

Facebook

Twitter: @LiimatainenJ

Instagram: @jouniliimatainen

LinkedIn

Blogi