Anteeksi – lusikkani on sopassanne

Vuoden jälkeen lupa heltisi. Jouni Liimatainen on seurakunnan vapaaehtoinen Facebook-päivittäjä Espoossa. Vierailevana kolumnistina hän kuvaa, millaista polkua vastuuseen pääsy edellytti.

”Keitä ne on ne irralliset – tilastojen lukuisat miehet, joita seurakunta tavoittelee.” lauleskeli Karjalaisen Jii tutussa hitissään. Vai olivatko ne sankarit…?

No niin tai näin, jos ja kun ihminen seurakunnallisesti lokeroidaan eli segmentoidaan, tunnustaudun entiseksi irralliseksi, josta on myös passiiviseurakuntalaisen nimeä kuultu käytettävän. Sellainen tyypillinen ”metsä kirkkoni olla saa” -ihminen, joka tunnustaa Jumalan olemassa olon, mutta ei tarvitse kankeaa kirkkoa sen pönkittämiseen.

Omalla kohdallani muutos kävi sattumanvaraisesti, kun kesämökkipaikkakunnallani Konnevedellä huomasin, että kirkossa saa hihittää ja ajauduin heidän vapaaehtoistoimintaansa. Lähdin etsimään sitä samaa iloista kirkkoa omasta kotiseurakunnastani. Ja olihan se siellä, mutta passiiviseurakuntalaisen silmin suljettujen ovien takana. Ovien, jotka minullekin toki avattiin, kunhan olin pari vuotta jaksanut oveen paukuttaa.

Itselleni syntyi eräänlainen kaksi ja puoli -kohtainen oivallus: vapaaehtoistoiminta voi olla portti kirkkoyhteyteen ja kirkon julkinen imagokuva ei vastaa todellisuutta. Se puolikas oli se, että kirkkolaiva on melko kankea, mutta toisaalta se voi olla myös siunaus, kun ei hötkyillä joka muodin perässä.

No vapaaehtoistyö laajuudessaan olisi parinkin kolumnin arvoinen, mutta kiteytettynä: jos ihminen osaa esimerkiksi ammatikseen tiedottaa, toimia graafisena suunnittelijana, lapsityössä tahi ihan missä tahansa ammatissa, niin kyllä hän osaa tehdä sitä seurakunnassakin. Annetaan vastuuta, annetaan valtaa – siinä on toimivan vapaaehtoisuuden resepti.

Ja reseptistähän syntyy soppa. Itse koin luonnollista muutosvastarintaa, kun vapaaehtoinen tulee selviä kuviota sekoittamaan. Ajattelin kuitenkin, erään valtiopäämiehen tavoin, että tekemättäkään tätä ei voi jättää. Että kaikki keinot ovat sallittuja sodassa, rakkaudessa ja ennen kaikkea tiedotuksessa, jotta myös julkisen median tiedonvälityksen varassa elävät kanssasisaremme ja -veljemme saavat kuullakseen sen, mielestäni todellisemman kirkkokuvan. Sillä vaikka seurakunnan printtitiedotus on erinomaista ja sillä on edelleen tärkeä sijansa, niin se ei tavoita, kuin lähtökohtaisesti myönteisesti seurakuntaan suhtautuvia. Some-tiedottamiseen taas välttämättä ei ole osaamista, eikä ainakaan resursseja.

Pienen lusikan seurakunnan soppaan laitoin, kun perustin omalle alueseurakunta-alueelle Espoon Viherlaakso-Laaksolahdelle omat FB-sivut, joiden tarkoitus oli tiedottaa toiminnasta alueellisesti. Tämä ei ollut ongelma, sillä alueella ei ollut sivuja aiemmin.

Ehdotin, että voisin olla myös Espoon Tuomiokirkkoseurakunnan yksi FB-päivittäjistä, siitä näkökulmasta, että osallistun paljon seurakunnan tapahtumiin ja voisin kirjoittaa päivityksiä osallistujan silmin. Nyt oltiin jo tuntemattomilla ja jopa hieman vaarallisilla vesillä, mutta vuoden jälkeen lupa heltisi.

Kun pää oli eräällä lailla avattu, ja huomattu, että ihan asiallisia päivityksiä osaan laittaa, jatko on ollut helpompaa. Uusia päivitysoikeuksia on tullut ja homma laajentunut niin Twitterin, YouTuben kuin Instagramin puolelle. Valitettavaa ehkä kuitenkin, että vapaaehtoisena tiedottajana taidan olla seurakunnassamme ehkä ainoa. Miksi ? Jaa-a…

Luulen, että kysymys on siitä missä vapaaehtoistoiminnassa yleisesti. Seurakuntalaisten resursseja ei toisaalta osata ja toisaalta ei uskalleta hyödyntää. Pelätään ehkä, että seurakuntalaiset tulevat samalle soppakulholle ja alkavat syömään työntekijöiden soppaa.

Itse ajattelen kuitenkin, että vapaaehtoistoimijoiden vahvuus on siinä, että heillä on resursseja olla luomassa uutta. Esimerkkinä ehkä perustamani ja ylläpitämäni Laulu & laulun tarina konserttisarja, mikä ei ole pois seurakunnan perustoiminnasta, vaan täydentää sitä. Olennaisinta on hyvä yhteistyö työntekijöiden, esimerkiksi juuri tiedottajien kanssa – kuten meillä Espoon Tuomiokirkkoseurakunnassa.

Jouni Liimatainen
Espoon seurakuntien yhteisen kirkkovaltuuston jäsen ja
Espoon Tuomiokirkkoseurakunnan seurakuntaneuvoston varapuheenjohtaja

Facebook

Twitter: @LiimatainenJ

Instagram: @jouniliimatainen

LinkedIn

Blogi

Aalto-Setälä: Armo on tärkeämpi kuin välineet

AaltoSet

Allerin toimitusjohtajan Pauli Aalto-Setälä toteaa, että kirkko on aikanaan ollut jopa edelläkävijä sosiaalisessa mediassa verrattuna moneen muuhun organisaatioon.

Viime aikojen kehitys ei ole kuitenkaan ollut aivan yhtä lupaavaa. Esimerkiksi moni kirkon ajattelija loistaa somesta poissaolollaan.

– Jos mietin omaa somekäyttäytymistä ja keitä seuraan, niin ei kirkko kauhean vahvasti ole läsnä. Olisi todella hyvä oivaltaa, miten hyvä paikka sosiaalinen media olisi käydä keskustelua kristillisistä kysymyksistä ja puolustaa jäsenyyttä sekä ottaa kantaa.

Aalto-Setälän mielestä kirkko voi tehdä somessa hengellistä työtä.

– Se kuuluu heidän tehtäväänsä ja missioonsa, joten turha varoa.

Aalto-Setälän mukaan kirkon viestintä on usein virallista ja varovaista sekä hierarkkista. Sosiaalisen median toimintamalli on täysin päinvastainen.

– Vaatii valtavasti rohkeutta yksittäiseltä kirkkoherralta tai kappalaiselta tai rippikoulunvetäjältä heittäytyä. Heitä pitäisi kannustaa, että anna palaa vaan, vaikka virallinen viestintä olisi ihmeissään, mitä tapahtuu.

Aalto-Setälä liputtaa vapaaehtoistyöntekijöiden ja vaikkapa rippikoululaisten päästämistä kirkon somekanaville vastuuseen. Esimerkiksi YouTube-osaajat löytyvät helposti riparilaisten joukosta. Valtaa on annettava osaajille.

Eri välineillä on eri kieli

Kaikilla, jotka ovat kirkossa töissä, pitäisi Aalto-Setälän mukaan olla valmiudet osallistua ja keskustella sosiaalisessa mediassa.

– Ei se ole vain piispojen ja kirkkoherrojen tehtävä. Kirkossahan on noin 20 000 työntekijää ja heistä pappeja on vähemmistö. Se on yhteisö, jolla on vahva missio ja jossa ollaan pääsääntöisesti töissä jostain muusta kuin rahallisesta syystä. Sehän on aika otollinen porukka välittämään viestiä, jos vain osaisivat ja olisi lupa.

Aalto-Setälä tietää, mistä puhuu, sillä ennen Allerille Siirtymistään hän oli kirkollisen Kotimaa Oy:n toimitusjohtaja.

Hän siirtäisi kirkon asiakaspalvelua vielä paljon nykyistä laajemmin verkkoon.

– Kaikki, mikä nyt on offline, pitäisi olla digitaalisesti saavutettavissa. Kaikki kaavakkeet, lomakkeet, eroamiset ja liittymiset sekä varaukset ja perumiset rakentaisin yksinkertaiseen ja helppoon käyttöliittymään kännykällä käytettäväksi. Ihan kaikki. Ja niin hädänalaisille kuin testamenttikysymyksiä pohtivalle pitäisi pystyä antamaan online-vastaus.

– Mitä taas esimerkiksi seurakuntatalolta paikanpäältä saa, on henkilökohtaista, läheistä, lämmintä tukevaa. Sitä pehmeää kirkkoa, mitä somen sivuilta ei voi ikinä tavoittaa. Mikään ei korvaa kuitenkaan ihmisten välistä kohtaamista.

Somepelkoon lääkkeeksi käy koulutus. Aalto-Setälän mielestä sosiaalisen median välineillä on eroja, ne ovat ikään kuin erikielisiä.

– Sen tähden niissä täytyy olla eri ihmiset tai täytyy opiskella niiden kieli. On turha puhua Ruotsissa viroa. Moni kokee vielä mielihyvää siitä, että sama viesti työnnetään joka paikkaan ja ajatellaan sitten, että se on niin laajasti jaettu. Ei se mene niin.

Aalto-Setälä liputtaa vapaaehtoistyöntekijöiden ja vaikkapa rippikoululaisten päästämistä kirkon somekanaville vastuuseen. Esimerkiksi YouTube-osaajat löytyvät helposti riparilaisten joukosta. Valtaa on annettava osaajille.

Jos halusin ärsyttää kirkon työntekijöitä…

Aalto-Setälä puhuu myös asiakkuusajattelusta. Siitä hän puhui Kotimaa Oy:n toimitusjohtajanakin.

– Asiakkuusajattelu on ollut kirkossa aina vaikeaa. Jos halusin ärsyttää kirkon työntekijöitä, puhuin heille asiakkuusstrategiasta. Tiesin, että osan tekee mieli poistua aivan välittömästi siitä. Tulee apinareaktio. Tappele tai pakene. Mutta kirkossa he vaikenivat, eivät tapelleet eivätkä paenneet.

En ostaisi mainostoimistolta enää mitään, vaan antaisin työkalut seurakunnan työntekijöille ja rohkaisisin. Rakentaisin yhdessä viestejä ja käyttäisin osan siitä yhteisestä ajasta sen viestin julkiseen strategiseen pohdintaan eli että minkä takia ylipäätään se yhteisö on olemassa.”

Kirkon ei pidä Aalto-Setälän mielestä yrittää miellyttää väärin keinoin, vaikka eri kohderyhmille pitää osata puhua heidän omalla kielellään. Jos esimerkiksi aikuinen esittää nuorta, pieleen menee.

– Helsingin seurakuntayhtymähän on ostanut joltain isolta mainostoimistolta säännöllisesti jonkin ison kampanjan. Ne ovat olleet hienoja ja ajanhermossa, mutta liian kaukana seurakuntalaisen arjesta. En ostaisi mainostoimistolta enää mitään, vaan antaisin työkalut seurakunnan työntekijöille ja rohkaisisin. Rakentaisin yhdessä viestejä ja käyttäisin osan siitä yhteisestä ajasta sen viestin julkiseen strategiseen pohdintaan eli että minkä takia ylipäätään se yhteisö on olemassa.

Aalto-Setälän mielestä mainonnan ostajat miettivät liikaa myös kanavia sen sijaan, että miettisivät pikemminkin, mitä halutaan sanoa.

– Ei tarvitse olla SnapChatissa eikä kaikkien tarvitse tubettaakaan. Oleellisempaa on, että ylipäänsä on viesti ja että se on kohdistettu eri kohderyhmille tavalla, joka tuntuu heistä tutulta ja arvokkaalta.

Viestinnän muutos on kirkon mahdollisuus

Allerin toimitusjohtajan visiossa seurakuntalaisilla pitäisi olla mahdollisuus käydä keskustelua 24/7 esimerkiksi elämänvalinnoistaan. Jonkun kirkkoa edustavan on oltava aina tavoitettavissa. Välineajattelua voi siirtää jopa syrjään, tärkeintä on kohtaaminen ja asiaosaaminen tai Aalto-Setälän sanoin substanssi.

Poliisi ja puolustusvoimat käyttävät somea yhä paremmin ja paremmin.

– Näistä kolmesta instituutiosta kirkko pärjää nyt huonoimmin, koska sen viestintä on dogmaattista. Sellainen eetos ei toimi digitaalisessa viestinnässä.

– Ei ole niin väliä, mikä se kanava on, jos valjastettaisiin kirkon joukko pohtimaan sisältöä, jolla olisi oikeasti suomalaisille merkitystä, Aalto-Setälä jatkaa ja ehdottaa sisällöksi yhtä sanaa: armo.

Toisin sanoen kirkolla on hänen mukaansa sisältö, mutta ongelmia on sen muotoilemisessa.

– Mitä jos kirkon viestintä olisi palvelujournalismia? Se olisi ihmisille, jotka ovat hädänalaisessa tilanteessa tai valinnan hetkellä. Jos siihen olisikin online-apu.

Erilaisia virityksiä jo onkin, esimerkiksi Palveleva Netti, mutta Aalto-Setälä puhuu paljon kokonaisvaltaisemmasta näkökulmasta.

– Jos viestintä on hierarkkista, kanavakohtaista ja yksisuuntaista, jää huomioimatta, että viimeisen 10 vuoden aikana viestintä on muuttunut. Siitä on tullut kokonaan dialogista ja reaaliaikaista. Tämä on todella hieno mahdollisuus instituutioille, joilla on noin iso missio, kuten lähimmäisenrakkaus ja armo.

Haastattelu: Ville Kormilainen

Koonnut jutuksi: Johannes Ijäs